Syvempää näkemystä uutisiin

Urheiluväkivaltaa

”Euroopan jalkapallostadionit alkavat yhä enemmän muistuttaa gladiaattorien taisteluareenoita.” Näin huomautti Time-lehti kertoessaan englantilaisten ja italialaisten jalkapallofanien harjoittamasta traagisesta väkivallasta, joka johti 38 ihmisen kuolemaan Euroopan cupin loppuottelussa Brysselissä viime toukokuussa. Ihailijoitten väkivaltaisuus on kasvava ongelma myös muissa osissa maailmaa. Viime toukokuussa mellakoivat kiinalaisfanit Pekingissä, kun Hongkong poisti heidän jalkapallojoukkueensa Maailman cupin otteluista. He rikkoivat linja-autoja, kaatoivat kumoon autoja ja uhkailivat ulkomaalaisia.

Miksi urheilufanit riehaantuvat? Viranomaiset ilmoittavat syyksi sen, että monet urheiluintoilijat ovat köyhiä, ikävystyneitä ja kykenemättömiä kestämään tappioita tai nöyryytyksiä. ”Mutta yhteiskunnalliseen tai taloudelliseen asemaan liittyvät syyt eivät suinkaan ole asian ydin”, sanoo urheiluväkivallan asiantuntija tri Jeffrey H. Goldstein. ”Pääsyy on puhtaasti ja yksinkertaisesti kansallismielisyys. Tänä nopean viestinnän aikakautena ihmiset tekevät kansainvälisistä urheilutapahtumista yhä useammin kansallishenkisiä kiistoja, ja ihmisiä yllyttävät lehdistön, urheiluvirkailijoiden, poliitikkojen ja itse urheilijoiden edesottamukset.” Goldstein lisää, että ihailijoille ”kansainvälisistä urheilutapahtumista on tullut sen koetinkiviä, onko heidän ideologiansa oikea vai väärä”.

Vaikka kansallismielisyys voi yllyttää monia urheiluintoilijoita väkivaltaisuuksiin, niin tosi kristityt ovat puolueettomia ja rauhaa rakastavia Jumalan valtakunnan kannattajia. Lisäksi he karttavat joutumasta maailmallisen kilpailuhengen pauloihin. – Johannes 17:16; Roomalaisille 12:18; Galatalaisille 5:26.

Baptistien ratkaisu

Jännitys oli korkealla Dallasin konferenssikeskuksessa kesäkuussa pidetyssä uskonnollisessa kokouksessa. Yli 45 000 baptistia kokoontui yhteen tilaisuutta varten, jota New York Times Magazine -lehti kutsui ”loppuratkaisuksi fundamentalistien ja maltillisemman ryhmän välisessä kiistassa, joka koski etelävaltioiden baptistien konferenssin puheenjohtajuutta”. Baptistit ovat Yhdysvaltain suurin protestanttinen uskontokunta. Lopulta fundamentalistien kirkkoherra Charles Stanley sai vaalivoiton maltillisemmasta kilpailijastaan Winfred Mooresta. Konferenssissa ei tehty kuitenkaan juuri mitään kirkon jäsenten erimielisyyksien selvittämiseksi.

Etelävaltioiden baptistit uskovat, että Raamattu on henkeytetty, kun taas maltillisemmat baptistit, joita fundamentalistit kutsuvat liberaaleiksi, eivät usko Raamatun välttämättä olevan erehtymätön. Fundamentalistit pelkäävät, että maltilliset sovittelevat perinteisen baptistisen teologian suhteen. Maltilliset puolestaan eivät pidä siitä, että heidän fundamentalisti-veljensä eivät kannata kirkon ja valtion pitämistä erillään toisistaan vaan sekaantuvat politiikkaan esimerkiksi koulujen aamunavausten ja aborttien kieltämisen ollessa kyseessä. Näiden ryhmittymien suuria erimielisyyksiä on hyvin vaikea selvittää. Tilanne ei siis ole suinkaan sopusoinnussa sen apostoli Paavalin kehotuksen kanssa, jonka mukaan tosi kristittyjen tulee ’puhua yhtäpitävästi’ ja ’olla sopeutuvasti yhteen liittyneitä samanmielisinä ja samassa ajatussuunnassa’. – 1. Korinttolaisille 1:10.

He eivät ’pysy roolissaan’

”Eräs meidän sanavalmiita poliittisia piispojamme koskeva mielenkiintoinen seikka on se, että heillä ei näytä olevan minkäänlaista käsitystä siitä, mikä kristillisyydessä on tärkeintä”, kirjoittaa kolumnisti Paul Johnson Lontoossa ilmestyvässä Daily Telegraph -lehdessä. Kirkon piispat käyttävät aivan liian paljon aikaa poliittisiin asioihin, hän sanoo, ja jättävät huomiotta paljon merkittävämmän ongelman. Johnson jatkaa: ”Sekä Yhdysvalloissa että Isossa-Britanniassa suurin yksittäinen köyhyyden aiheuttaja ovat yksinhuoltajaperheet”, jotka syntyvät usein teini-ikäisten moraalittomista suhteista. ”Merkillistä kyllä, siitä on tosi kauan, kun viimeksi kuulin papin, piispasta puhumattakaan, pitävän saarnan haureuden pahoista seurauksista.” Jos piispat ”vain pysyisivät perinteisessä pääroolissaan moraalinvartijoina”, hän sanoo lopuksi, niin heillä voisi olla ”tärkeä osa taloudellisten vaikeuksien vähentämisessä”.

Johnsonin ajatukset tuovat mieleen muinaisessa Israelissa vallinneen tilanteen. Tuonkaan ajan uskonnolliset johtajat eivät opettaneet Jumalan sanaa, niin että ihmiset olisivat ’kääntyneet pois pahalta tieltään’. Jumala sanoi sellaisista miehistä: ”Minä käyn niiden profeettain kimppuun – –, jotka varastavat minun sanani toinen toiseltansa.” (Jeremia 23:22, 30) Samoin nykyajan papit, jotka eivät opeta sopivaa kristillistä moraalia ja jotka ehkä jopa soveltavat väärin raamatunkohtia poliittisista tai muista syistä, voivat odottaa ansaitsevansa Jumalan epäsuosion. – Vrt. Luukas 11:52.