Jehova tuki minua autiomaan vankilassa
KERTONUT ISAIAH MNWE
Mitään oikeudenkäyntiä ei ollut pidetty, enkä ollut syyllistynyt rikokseen. Silti minut tuomittiin pakkotyöhön rangaistussiirtolaan keskelle Afrikan polttavaa Saharan autiomaata. Tilannetta pahensi se, ettei yksikään ystävistäni tiennyt olinpaikkaani. Tämä tapahtui runsaat kahdeksan vuotta sitten, kesällä 1984. Annahan kun kerron, miten jouduin tuohon äärimmäisen koettelevaan tilanteeseen.
ISOVELJESTÄNI tuli Jehovan todistaja vuonna 1958 ollessani vasta 12-vuotias. Isäni ja äitini palvoivat kuitenkin edelleen Abian osavaltion heimojumalia kotimaassamme Nigeriassa.
Vuonna 1968 liityin Biafran armeijaan. Rintamalla ollessani ajattelin Jehovan todistajien puolueetonta asennetta ja rukoilin Jumalalta apua. Lupasin, että jos hän sallisi minun selviytyä sodasta hengissä, minusta tulisi hänen todistajansa.
Sodan jälkeen täytin ripeästi lupaukseni. Kävin kasteella heinäkuussa 1970 ja aloitin heti sen jälkeen kokoajanpalveluksen tienraivaajana. Aikanaan minut nimitettiin kristillisen seurakunnan vanhimmaksi. Pian Nigerian haaratoimisto pyysi minua lähtemään lähetystyöhön erääseen läheiseen maahan, jossa Jehovan todistajien työtä ei ollut laillistettu. Suostuin pyyntöön, ja tammikuussa 1975 olin matkalla kohti määränpäätäni passi kädessäni.
Pidätys
Minut määrättiin vuonna 1978 vierailemaan Jehovan todistajien luona eri puolilla maata. Heitä oli vain vähän, ja siksi matkustin laajalla alueella ja kävin kaikissa kaupungeissa, joissa oli seurakuntia, sekä alueilla, joilla oli kiinnostuneita ihmisiä. Minua kuulusteltiin usein poliisin tarkastusasemilla. Kaksi kertaa minut pidätettiin neljäksi päiväksi kerrallaan, ja viranomaiset kyselivät työstämme.
Sitten ollessamme lähdössä kenttäpalvelukseen eräänä sunnuntaina kesäkuussa 1984 muuan ystävällinen poliisi tiedotti meille, että poliisi aikoi pidättää Jehovan todistajia. Viikon kuluttua Togosta kotoisin oleva Djagli Koffivi ja minut pidätettiin. Meidät vietiin poliisin päämajaan, missä meitä käskettiin ilmoittamaan kaupungin kaikkien Jehovan todistajien nimet. ”Ellette kerro nimiä, ette pääse vapaaksi”, meille sanottiin.
”Te olette poliisi”, vastasin. ”Teidän tehtävänne on etsiä haluamanne ihmiset. Minä en ole teidän asiamiehenne.” Väittelimme asiasta puolisen tuntia, ja poliisi uhkasi piestä meidät. Emme kuitenkaan ilmoittaneet kristittyjen veljiemme nimiä. Sitten poliisiviranomaiset päättivät takavarikoida suuren raamatullisten hakuteosten kirjastoni.
Pidätettyinä
Haettuamme kirjat poliisiasemalle purimme kuorman Djaglin kanssa. Sitä tehdessämme putosi isotekstisen Raamattuni välistä paperilappu. Se oli piirikonventin ohjelma, johon oli painettu kaikkien tuossa maassa toimivien kristittyjen vanhinten nimet. Poimin sen nopeasti ylös ja sulloin taskuuni. Yksi poliiseista näki kuitenkin, mitä tapahtui, ja käski minua antamaan paperin hänelle. Se tuntui tietysti hirvittävältä.
Paperilappu pantiin sen huoneen pöydälle, johon toimme kirjoja Djaglin kanssa. Kun tulin sisään seuraavan kuormani kanssa, menin pöydän luo, otin paperin ja tungin sen taskuuni. Sitten pyysin päästä tarpeelleni. Eräs poliisi vei minut käymälään, ja suljettuani oven perässäni revin paperin silpuksi ja huuhtelin sen alas WC-altaasta.
Poliisit olivat raivoissaan saatuaan tietää tapahtuneesta. He eivät kuitenkaan uskaltaneet tehdä mitään, koska heidän esimiehensä olisivat syyttäneet heitä huolimattomuudesta, kun he olivat antaneet minulle tilaisuuden tuhota paperin. Kahden ja puolen viikon kuluttua pidätyksestämme eräs komisario käski meidän kerätä tavaramme, sillä meidät siirrettäisiin muualle. Panimme vähän vaatteita muovikassiin, ja alimmaiseksi piilotin pienen Raamatun, jonka muuan vierailija oli salakuljettanut meille.
Onnistuimme välittämään sanan Jehovan todistajille siitä, että meidät siirrettäisiin mutta ettemme tienneet minne. Varhain seuraavana aamuna, 4. heinäkuuta 1984, komisario herätti meidät. Hän tarkasti meidät ja pyysi meitä tyhjentämään muovikassin sisällön käsivarsillemme. Mutta kun pääsin viimeiseen paitaan, hän sanoi, että voisin panna pukineet takaisin kassiin, ja niin Raamattu jäi häneltä huomaamatta.
Autiomaan vankila
Poliisi ajoi meidät lentokentälle, jossa nousimme sotilaskoneeseen. Saavuimme useita tunteja myöhemmin noin 2 000 asukkaan kaupunkiin, jonka lähistöllä on vankila. Naapurikaupunkiin on matkaa maanteitse noin 650 kilometriä. Meidät vietiin koneesta vankilaan ja luovutettiin vankilanjohtajalle. Kukaan perheestämme tai ystävistämme ei tiennyt, mihin meidät oli siirretty.
Tuo kaupunki, jossa nyt olimme, on yksi Saharan keitaista. Siellä on pensaita, muutama puu ja savesta rakennettuja taloja. Vettä saa kaivamalla jo runsaan metrin syvyydestä. Eräs 31-vuotias paikallinen mies sanoi kuitenkin, että hänen elinaikanaan oli satanut vain kerran! Alueella oli äärimmäisen kuuma. Yksi vanki kertoi, että vankien tiloissa oleva lämpömittari oli kerran näyttänyt 60:ta astetta! Kova tuuli puhalsi hellittämättä lennättäen hiekkaa, joka pisteli ihoa ja kirveli silmissä.
Jokainen tuohon paikkaan joutunut vanki tajusi saapuneensa maan viheliäisimpään rangaistuslaitokseen. Vankilaa ympäröivät korkeat muurit, jotka suojasivat hieman tuulelta ja auringolta. Niitä ei kuitenkaan tarvittu paon estämiseksi, sillä ei ollut mitään paikkaa, mihin paeta. Keitaan ulkopuolella ei ollut yhtäkään puuta, ei kerrassaan mitään, mikä olisi suojannut pakoon yrittävää vankia.
Vankilanjohtaja tarkasti meidät ennen sisään menoa. Hän käski meidän tyhjentää kassimme. Aloin nostella paitojani yksi kerrallaan. Kun jäljellä oli enää Raamatun päällä oleva paita, avasin kassin hänen nähtäväkseen ja sanoin: ”Tämän enempää emme saaneet ottaa mukaamme.” Hän oli tyytyväinen tarkastukseen ja kehotti meitä siirtymään pihalle. Meillä ei ollut mukanamme mitään muuta julkaisua kuin Raamattu.
Elämä vankilassa
Vankeja oli kaikkiaan runsaat 30. He olivat maan pahamaineisimpia ja vaarallisimpia rikollisia. Monet olivat murhaajia, joita pidettiin parantumattomina. Nukuimme kaikki kahdessa suuressa sellissä, joiden välissä oli avoin pesuhuone. Pesuhuoneessa oli kanneton tynnyri, joka toimi WC:nä. Vaikka vangit tyhjensivät sen joka aamu, tuntui siltä kuin autiomaan kaikki kärpäset olisivat tulleet nauttimaan tynnyrin viileydestä ja saastasta.
Saimme ruoaksi pelkkää durraa. Eräs vanki jauhoi sen, keitti ja jakoi lautasille, jotka sitten pantiin tarjolle vankien makuualustoille. Ruokaa ei peitetty. Kun vihdoin palasimme työstä, oli jokaisen durra-annoksen päällä satoja kärpäsiä. Ottaessamme lautasen käteemme kärpäset surisivat äänekkäästi tiehensä. Emme syöneet mitään kahtena ensimmäisenä päivänä. Lopulta kolmantena päivänä ajoimme kärpäset pois, kaavimme pinnalle muodostuneen kuoren ja aloimme syödä annostamme. Rukoilimme, että Jehova suojelisi terveyttämme.
Hajotimme auringonpaahteessa vanhan vankilan muureja ja rakensimme tilalle uusia. Työ oli äärimmäisen raskasta. Työskentelimme tauotta aamukuudesta puoleenpäivään, söimme hiukan, ja jatkoimme töitä iltakuuteen. Vapaapäiviä ei ollut. Kärsimme paitsi kuumuudesta myös talven kylmyydestä. Lisäksi kärsimme julmien vartijoiden vuoksi.
Hengellisesti vahvoina
Luimme Djaglin kanssa Raamattua salaa ja puhuimme keskenämme oppimistamme asioista. Emme voineet lukea avoimesti, koska Raamattu olisi silloin otettu meiltä pois ja meitä olisi rangaistu. Eräällä vangilla, jonka kanssa aloin tutkia Raamattua, oli öljylamppu, jota sain lainata. Heräsin usein yhden tai kahden aikaan yöllä ja luin likimain viiteen asti. Siten saatoin lukea koko Raamatun läpi.
Saarnasimme toisille vangeille, ja yksi heistä kertoi meistä päävartijalle. Tämä antoi hänelle yllättäen hallussaan olleen Herätkää!-lehden, ja vanki toimitti sen meille. Luin sen läpi monta kertaa. Se että luimme ja saarnasimme, auttoi meitä pysymään hengellisesti vahvoina.
Yhteydenotto ystäviimme
Emme saaneet kirjoittaa tai lähettää kirjeitä. Eräs ystävällinen mies sanoi kuitenkin auttavansa meitä. Elokuun 20. päivänä, oltuamme vankilassa kuusi viikkoa, kirjoitin salaa kaksi kirjettä, toisen Nigerian suurlähetystölle ja toisen Jehovan todistaja -ystäville. Kaivoin ne hiekkaan ja merkitsin paikan suurella kivellä. Ystäväni tuli myöhemmin paikalle ja kaivoi ne ylös.
Viikot kuluivat ilman mitään uutisia. Menetin vähitellen toivoni siitä, että kirjeet olisi toimitettu eteenpäin. Mutta ne pääsivät läpi, ja todistajatoverimme ryhtyivät taisteluun vapautuksemme puolesta. Nigerian ulkoministeriökin kiinnostui asiasta ja kysyi sen maan hallitukselta, jossa olin vankina, miksi se oli sulkenut minut sellaiseen vankilaan.
Sillä välin, aamulla 15. marraskuuta 1984, meidät vietiin siivoamaan. Vartijat ohjasivat minut erään koulun käymälään, jota ihmiset olivat käyttäneet viikkokausia, vaikka allas oli tukossa. Se oli täynnä ulostetta. Vartijat antoivat minulle tehtäväksi tyhjentää sen. Ainoat työkaluni olivat käteni. Ihmetellessäni, miten selviytyä tästä kuvottavasta tehtävästä, päävartija tuli paikalle ja ilmoitti alueen piiripäällikön haluavan tavata minut.
Saavuttuani paikalle piiripäällikkö sanoi puhuneensa äskettäin maan presidentin kanssa, joka oli saanut tietää ahdingostani. Presidentti oli sanonut, että jos ilmoittaisin tuon maan Jehovan todistajien nimet, minut vapautettaisiin heti ja voisin lähteä seuraavalla koneella. Sanoin jälleen, että jos he halusivat saada käsiinsä Jehovan todistajia, näiden löytäminen oli poliisin tehtävä. Piiripäällikkö kehotti minua harkitsemaan heidän tarjoustaan hyvin vakavasti. Hän antaisi minulle neljä tai viisi päivää aikaa miettiä asiaa. Sitten minut vietiin pois, ja vartijat saattoivat minut takaisin vankilaan eivätkä onneksi tuohon käymälään!
Viiden päivän kuluttua piiripäällikkö kutsui minut luokseen ja kysyi, mihin tulokseen olin tullut. Vastasin olevani heidän vankilassaan vain siksi, että todistin tosi Jumalasta, enkä ollut tehnyt mitään väärää. Selitin, että minulla oli laillinen passi ja oleskelulupa. Kaikki paperini olivat järjestyksessä, ja aina kun olin matkustanut johonkin kaupunkiin, olin joka kerta käynyt poliisiasemalla varmistamassa kaiken olevan kunnossa. Koska en ollut tehnyt rikosta, kysyin: ”Mistä minua rangaistaan? Jos minun ei toivottu jäävän maahan, miksei minua karkotettu? Miksi minut oli tuomittu tähän paikkaan?”
Puhuin viitisentoista minuuttia. Kun olin lopettanut, minua pyydettiin panemaan paperille juuri esittämäni asiat ja minulle sanottiin, että huomautukseni jätettäisiin presidentin käsiteltäväksi. Sain paperia ja kirjoitin neljän sivun pituisen kirjeen.
Vihdoinkin vapautus!
En kuullut asiasta sen enempää ennen tammikuuta 1985, jolloin pidätyksestäni oli kulunut seitsemisen kuukautta. Päävartija tuli silloin luokseni ja kysyi, olinko kirjoittanut kirjeen Nigerian suurlähetystölle. Vastasin kirjoittaneeni.
”Miksi teit sen? Miksi et kertonut siitä minulle?” hän kysyi.
Sanoin, ettei asia koskenut häntä. Vakuutin hänelle kuitenkin, etten ollut kirjoittanut mitään pahaa hänestä, koska hänellä ei ollut mitään tekemistä vangitsemiseni kanssa. ”Ei edes äitini tiedä, missä olen”, sanoin. Hän halusi tietää, miten olin lähettänyt kirjeen, mutta en suostunut paljastamaan sitä hänelle.
Seuraavana päivänä vartijat laittoivat Land Roverin lähtövalmiiksi ja sanoivat, että Djagli ja minut siirrettäisiin muualle. Meidät tuotiin ulos, riisuttiin ja tarkastettiin. Olin aikaisemmin antanut Raamattuni vangille, jonka kanssa olin tutkinut, sillä tiesin, että vartijat takavarikoisivat sen, jos he löytäisivät sen minulta. Tuo mies sanoi aikovansa tulla Jehovan todistajaksi vapauduttuaan. Rukoilemme, että niin kävisi.
Minut karkotettiin pian sen jälkeen Nigeriaan, ja helmikuussa 1985 jatkoin palvelustani matkavalvojana tuossa maassa. Vuodesta 1990 lähtien olen palvellut piirivalvojana Nigeriassa. Djagli palvelee tätä nykyä uskollisesti Norsunluurannikolla.
Opin tästä kokemuksesta omakohtaisesti sen, että Jehova Jumala voi tukea meitä ollessamme kaikkein ankarimmassakin paineessa. Näimme kerta toisensa jälkeen hänen kätensä suojelevan meitä vankilassa. Vapautuksemme vakuutti minut siitä, että Jehova on selvillä siitä, missä hänen palvelijansa ovat ja mitä he joutuvat kokemaan, ja että hän myös tietää, miten vapauttaa heidät koettelemuksesta (2. Pietarin kirje 2:9).