Elämäkerta

Halu tehdä uhrauksia on tuonut rikkaan ja onnellisen elämän

KERTONEET MARIAN JA ROSA SZUMIGA

”Halukkaasti tahdon sinulle uhrata”, vakuutetaan psalmissa 54:6. Tämä ajatus on ollut teemana Ranskassa asuvien Marian Szumigan ja hänen vaimonsa Rosan elämässä. He varasivat hiljattain aikaa joidenkin kohokohtien kertomiseen Jehovan palveluksessa viettämänsä pitkän ja rikkaan elämän varrelta.

MARIAN: Vanhempani olivat puolalaisia roomalaiskatolilaisia. Isä oli vaatimaton mies. Hänellä ei koskaan ollut tilaisuutta käydä koulua. Hän oppi kuitenkin lukemaan ja kirjoittamaan ensimmäisen maailmansodan aikana istuskellessaan taisteluhaudoissa. Isä oli jumalaapelkäävä mies, mutta pettyi monesti kirkkoon.

Eräs tapaus syöpyi hänen mieleensä aivan erityisesti. Eräänä päivänä sodan aikana sotilaspappi oli käymässä isän yksikön luona. Kun lähistöllä räjähti ammus, pappi lähti paniikissa pakoon ja löi hevostaan krusifiksilla saadakseen siihen vauhtia. Isä oli järkyttynyt nähdessään, miten Jumalan ”edustaja” käytti ”pyhää” esinettä pakonsa jouduttamiseen. Tällaisista kokemuksista ja sodan kauheuksista huolimatta isän usko Jumalaan ei heikentynyt. Hän sanoi usein Jumalan ansioksi sitä, että oli palannut sodasta ehjin nahoin.

Pikku-Puola

Vuonna 1911 isä meni naimisiin naapurikylästä olevan tytön, Anna Cisowskin, kanssa. Pian sodan jälkeen, vuonna 1919, he muuttivat Puolasta Ranskaan, missä isä sai töitä hiilikaivostyöläisenä. Minä synnyin maaliskuussa 1926 Cagnac-les-Minesissa Lounais-Ranskassa. Sen jälkeen vanhempani asettuivat puolalaisyhteisön keskuuteen Loos-en-Gohelleen, joka sijaitsee Pohjois-Ranskassa lähellä Lensia. Leipuri oli puolalainen, lihakauppias oli puolalainen, ja pappi oli puolalainen. Ei ihme, että aluetta sanottiin Pikku-Puolaksi. Vanhempani olivat mukana kaikenlaisessa yhteisessä toiminnassa. Isä järjesti usein esityksiä, joihin sisältyi näytelmä, musiikkia ja laulua. Hän kävi myös säännöllisesti keskusteluja papin kanssa, muttei ollut tyytyväinen, kun pappi useimmiten vastasi: ”On monia salaisuuksia.”

Eräänä päivänä vuonna 1930 kaksi naista koputti oveamme. He olivat raamatuntutkijoita, joiksi Jehovan todistajia tuolloin kutsuttiin. Isä hankki heiltä Raamatun, jota hän oli jo vuosien ajan halunnut lukea. Hän ja äiti lukivat innokkaasti myös naisten jättämää raamatullista kirjallisuutta. Se mitä he lukivat noista julkaisuista, kosketti heitä syvästi. Kiireisestä elämästään huolimatta vanhempani alkoivat käydä raamatuntutkijoiden järjestämissä kokouksissa. Keskustelut papin kanssa muuttuivat aina vain myrskyisämmiksi, kunnes erään kerran pappi uhkasi, että jos vanhempani olisivat edelleen tekemisissä raamatuntutkijoiden kanssa, hän pitäisi huolen siitä, ettei sisareni Stéphanie saisi enää käydä katekismustunneilla. ”Älkää vaivautuko”, vastasi isä. ”Tästä lähin tyttäremme ja muut lapsemme tulevat kanssamme raamatuntutkijoiden kokouksiin.” Isä erosi kirkosta, ja vanhempani kastettiin alkuvuodesta 1932. Noihin aikoihin Ranskassa oli vain noin 800 Valtakunnan julistajaa.

Rosa: Minun vanhempani olivat kotoisin Unkarista, ja he olivat Marianin perheen tavoin asettuneet asumaan Pohjois-Ranskaan voidakseen työskennellä hiilikaivoksissa. Synnyin vuonna 1925. Vuonna 1937 eräs Jehovan todistaja, Auguste Beugin, tai Papa Auguste kuten me sanoimme, alkoi tuoda vanhemmilleni unkarinkielisiä Vartiotorneja. Lehdet olivat heistä kiinnostavia, mutta kummastakaan ei koskaan tullut Jehovan todistajaa.

Vaikka olin nuori, se mitä luin Vartiotornista, kosketti sydäntäni, ja Papa Augusten miniä Suzanne Beugin otti minut siipiensä suojaan. Vanhempani antoivat hänen viedä minua kokouksiin. Kun aloin myöhemmin käydä työssä, sunnuntainen kokouksissa käyntini alkoi ärsyttää isää. Hän oli yleensä hyväluontoinen, mutta nyt hän valitti: ”Et ole täällä viikolla ja sunnuntaisin menet kokouksiisi!” En kuitenkaan lopettanut, joten eräänä päivänä isä sanoi: ”Pakkaa laukkusi ja ala painua!” Oli myöhäinen ilta. Olin vasta 17-vuotias enkä tiennyt, minne menisin. Päädyin Suzannen luokse itkemään lohduttomasti. Asuin hänen luonaan viikon päivät, kunnes isä lähetti sisareni hakemaan minut kotiin. Olin luonteeltani arka, mutta 1. Johanneksen kirjeen 4:18:n ajatus auttoi minua pysymään lujana. Tuossa kohdassa sanotaan, että ”täydellinen rakkaus karkottaa pelon”. Minut kastettiin vuonna 1942.

Kallisarvoinen hengellinen perintö

Marian: Kävin kasteella vuonna 1942 yhtä aikaa sisarteni Stéphanien ja Mélanien ja veljeni Stéphanen kanssa. Kotona perhe-elämämme keskittyi Jumalan sanaan. Istuimme kaikki pöydän ympärillä, ja isä luki meille puolankielistä Raamattua. Iltamme kuluivat usein kuunnellen vanhempiamme, kun he kertoivat, millaisia kokemuksia he olivat saaneet saarnatessaan Valtakuntaa. Nämä hengellisesti antoisat hetket opettivat meitä rakastamaan Jehovaa ja luottamaan häneen yhä enemmän. Huono terveys pakotti isän lopettamaan työnteon, mutta hän huolehti meistä edelleen hengellisesti ja aineellisesti.

Koska isällä oli nyt ylimääräistä aikaa, hän johti seurakunnan nuorille kerran viikossa puolankielistä raamatuntutkistelua. Siellä opin lukemaan puolaa. Isä rohkaisi nuoria muillakin tavoin. Kerran kun seurakunnassamme vieraili veli Gustave Zopfer, joka valvoi tuolloin Jehovan todistajien työtä Ranskassa, isä kokosi kuoron ja järjesti raamatullisen näytelmän kuningas Belsassarin pidoista ja seinälle ilmaantuneesta kirjoituksesta (Daniel 5:1–31). Danielia esitti Louis Piéchota, joka asennoitui myöhemmin lujasti natseja vastaan.a Tällaisessa ilmapiirissä me lapset vartuimme. Panimme merkille, että vanhemmillamme oli aina paljon tekemistä hengellisten asioiden parissa. Nykyään tajuan, miten kallisarvoisen hengellisen perinnön vanhempamme meille jättivät.

Kun toinen maailmansota puhkesi vuonna 1939, Jehovan todistajien saarnaamistyö kiellettiin Ranskassa. Kerran kylässämme suoritettiin etsintä. Kaikkien talojen ympärillä oli saksalaisia sotilaita. Isä oli tehnyt erääseen vaatekaappiin valepohjan, jonka alle piilotimme useita raamatullisia julkaisuja. Joitakin Fascismi vai vapaus -kirjasia oli kuitenkin tarjoilupöydän laatikossa. Isä piilotti ne nopeasti erään käytävässä roikkuvan takin taskuun. Kaksi sotilasta ja yksi ranskalainen poliisi tarkastivat meidän talomme. Pidättelimme henkeämme. Toinen sotilaista alkoi käydä läpi käytävässä riippuvia vaatteita, ja pian hän tuli luoksemme keittiöön kirjaset kädessä. Hän katsoi meitä tiukasti, pani kirjaset pöydälle ja lähti jatkamaan etsintäänsä. Otin kirjaset nopeasti ja panin ne laatikkoon, jonka sotilaat olivat jo tarkastaneet. Sotilas ei kysynyt kirjasista enää mitään – aivan kuin hän olisi unohtanut ne tyystin!

Kokoaikaiseen palvelukseen

Vuonna 1948 päätin tarjoutua palvelemaan Jehovaa kokoaikaisesti tienraivaajana. Muutaman päivän kuluttua sain kirjeen Jehovan todistajien Ranskan-haaratoimistosta. Kirjeessä minut määrättiin palvelemaan tienraivaajana Sedanin seurakunnassa lähellä Belgian rajaa. Vanhempani olivat iloisia nähdessään minun tarttuvan tällä tavoin Jehovan palvelukseen. Isä kuitenkin tähdensi, ettei tienraivaus olisi leikkiä vaan kovaa työtä. Hän sanoi myös, että olisin aina tervetullut kotiin ja voisin luottaa hänen apuunsa, jos kohtaisin ongelmia. Vaikka vanhemmillani ei ollut paljon rahaa, he ostivat minulle uuden polkupyörän. Minulla on vieläkin kuitti tallella, ja aina kun katson sitä, kyyneleet nousevat silmiini. Isä ja äiti kuolivat vuonna 1961, mutta isän viisaat sanat kaikuvat korvissani edelleen. Ne ovat rohkaisseet ja lohduttaneet minua kaikkina näinä vuosina.

Toinen rohkaisun lähde oli Sedanin seurakuntaan kuulunut 75-vuotias kristitty sisar nimeltä Elise Motte. Kävin kesäisin Elisen kanssa saarnaamassa syrjäkylissä. Minä kuljin pyörällä ja Elise junalla. Kerran kävi kuitenkin niin, että veturinkuljettajat olivat lakossa eikä Elise päässyt kotiin. Ainoa ratkaisu, jonka keksin, oli panna hänet istumaan pyöräni tavaratelineelle ja kyyditä hänet kotiin – ei kovin mukava tapa matkustaa. Seuraavana aamuna otin mukaani tyynyn ja hain Elisen kotoa. Hän lakkasi kulkemasta junalla, ja säästyneillä matkarahoilla hän pystyi ostamaan meille lounasaikaan lämpimät juomat. Kukapa olisi uskonut, että pyöräni toimisi joukkoliikennevälineenä!

Lisää vastuuta

Vuonna 1950 minua pyydettiin palvelemaan kierrosvalvojana koko Pohjois-Ranskan alueella. Olin vasta 23-vuotias, joten ensimmäinen reaktioni oli pelko. Ajattelin, että haaratoimisto oli tehnyt virheen! Päässäni pyöri kysymyksiä: Olenko sekä hengellisesti että fyysisesti pätevä tähän tehtävään? Miten totun siirtymään uuteen majapaikkaan joka viikko? Lisäksi olin kuusivuotiaasta lähtien kärsinyt karsastuksesta, jonka vuoksi toinen silmäni kääntyy ulospäin. Olen aina tuntenut itseni siitä syystä vaivautuneeksi ja olen jännittänyt, mitä toiset ajattelevat. Onneksi sain tuolloin paljon apua Stefan Behunickilta, joka oli käynyt lähetyskoulu Gileadin. Veli Behunick oli karkotettu Puolasta saarnaamisen takia ja määrätty sen jälkeen Ranskaan. Hänen rohkeutensa teki minuun suuren vaikutuksen. Hän kunnioitti Jehovaa ja totuutta syvästi. Joidenkuiden mielestä hän oli minulle ankara, mutta opin häneltä todella paljon. Hänen rohkeutensa auttoi minua saamaan lisää varmuutta.

Sain kierrostyössä joitakin hienoja kenttäpalveluskokemuksia. Minua pyydettiin vuonna 1953 käymään erään herra Paolin luona, joka oli Vartiotornin tilaaja ja asui Pariisin eteläpuolella. Kun tapasimme, sain kuulla, että hän oli jäänyt eläkkeelle armeijasta ja että Vartiotorni oli hänestä kiehtova lehti. Hän kertoi, että luettuaan eräästä tuoreesta numerosta kirjoituksen Kristuksen kuoleman muistojuhlasta hän vietti muistojuhlaa itsekseen ja luki loppuillan psalmeja. Keskustelumme kesti melkein koko iltapäivän. Ennen kuin lähdin, puhuimme lyhyesti myös kasteesta. Myöhemmin lähetin hänelle kutsun kierroskonventtiimme, joka pidettäisiin alkuvuodesta 1954. Hän tuli ja oli yksi niistä 26:sta, jotka kastettiin tuossa konventissa. Tällaiset kokemukset tuottavat minulle yhä iloa.

Rosa: Aloitin tienraivauksen lokakuussa 1948. Palveltuani ensin Anorissa lähellä Belgian rajaa minut määrättiin Pariisiin erään toisen tienraivaajan, Irène Kolanskin (nykyään Leroy), kanssa. Asuimme pikkuruisessa huoneessa Saint-Germain-des-Prés’n tienoolla aivan kaupungin sydämessä. Maalaistyttönä tunsin pelonsekaista kunnioitusta pariisilaisia kohtaan. Kuvittelin, että he olivat kaikki hienostuneita ja valtavan älykkäitä, mutta saarnatessani heille huomasin pian, etteivät he olleet sen kummempia kuin muutkaan ihmiset. Talonmiehet ajoivat meidät usein tiehemme, ja raamatuntutkistelujen aloittaminen oli vaikeaa. Jotkut ottivat kaikesta huolimatta sanomamme vastaan.

Eräässä vuoden 1951 kierroskonventissa Irèneä ja minua haastateltiin tienraivauspalveluksemme johdosta. Arvaapa, kuka meitä haastatteli. Nuori kierrosvalvoja nimeltä Marian Szumiga. Olimme tavanneet kerran aiemminkin, mutta tuon konventin jälkeen aloimme kirjoitella. Marianilla ja minulla oli paljon yhteistä, muun muassa se, että olimme käyneet kasteella samana vuonna ja aloittaneet tienraivauksen samana vuonna. Tärkeintä oli kuitenkin se, että me molemmat halusimme pysyä kokoaikaisessa palveluksessa. Harkittuamme asiaa rukoillen menimme naimisiin 31. heinäkuuta 1956. Tuon askeleen myötä elämäni muuttui täysin. Sen lisäksi, että totuttelin olemaan vaimo, minun piti tottua olemaan Marianin mukana kierrostyössä, mikä merkitsi sitä, että nukuimme eri sängyssä joka viikko. Ensin se oli kaikkea muuta kuin helppoa, mutta suuret ilot odottivat meitä.

Rikas elämä

Marian: Vuosien mittaan olemme saaneet auttaa monien konventtien valmistelussa. Minulla on erityisen mukavia muistoja konventista, joka pidettiin Bordeaux’ssa vuonna 1966. Jehovan todistajien toiminta oli tuolloin kielletty Portugalissa, joten konventtiohjelma esitettiin myös portugaliksi niiden sikäläisten todistajien hyödyksi, jotka pystyivät matkustamaan Ranskaan. Portugalista tuli satoja kristittyjä veljiä ja sisaria, mutta ongelmaksi muodostui majoituksen järjestäminen. Koska bordeaux’laisilla todistajilla ei ollut riittävästi tilaa kotonaan, vuokrasimme tyhjän elokuvateatterin yhteismajoitustilaksi. Poistimme salista kaikki istuimet ja jaoimme sen kahtia lavalta otetulla verholla, niin että toinen puoli tuli veljien ja toinen puoli sisarten käyttöön. Asensimme teatteriin myös suihkut ja pesualtaat sekä levitimme betonilattialle heiniä ja peitimme ne kanvastikankailla. Kaikki olivat tyytyväisiä tähän järjestelyyn.

Kävimme konventin ohjelmajaksojen jälkeen tapaamassa veljiämme ja sisariamme elokuvateatterissa. Tunnelma oli mahtava! Kokemukset, joita he olivat saaneet vuosia kestäneestä vastustuksesta huolimatta, rohkaisivat meitä kovasti. Kun he konventin päätyttyä lähtivät, meillä kaikilla oli kyyneleet silmissä.

Olin saanut uuden tehtävämääräyksen kaksi vuotta aiemmin, vuonna 1964, jolloin minua pyydettiin palvelemaan piirivalvojana. Jälleen kerran mietin, olisiko minusta tuohon tehtävään. Sitten sanoin itselleni, että jos vastuulliset veljet pyysivät minua ottamaan sen vastaan, he selvästikin pitivät minua kelvollisena siihen. Oli hieno kokemus palvella läheisesti yhdessä toisten matkavalvojien kanssa. Opin heiltä paljon. Monet heistä antavat erinomaisen esimerkin kärsivällisyydestä ja kestävyydestä, ominaisuuksista jotka ovat erittäin tärkeitä Jehovan silmissä. Olen huomannut, että jos opimme odottamaan, niin Jehova kyllä tietää, mistä meidät löytää.

Vuonna 1982 haaratoimisto pyysi meitä huolehtimaan myös pienestä 12 puolalaisen julistajan ryhmästä, joka toimi Pariisin liepeillä Boulogne-Billancourtissa. Se oli melkoinen yllätys. Osasin puolaksi teokraattisia ilmauksia, mutta minun oli vaikeaa muodostaa lauseita. Noiden veljien ystävällisyys ja yhteistyöhaluisuus auttoivat minua paljon. Nykyään tuossa seurakunnassa on noin 170 julistajaa, joista lähes 60 on tienraivaajia. Myöhemmin Rosa ja minä vierailimme puolalaisissa ryhmissä ja seurakunnissa myös Itävallassa, Saksassa ja Tanskassa.

Muutoksia

Seurakunnissa vieraileminen oli elämämme, mutta heikkenevä terveyteni vaati meitä lopettamaan matkapalveluksen vuonna 2001. Löysimme asunnon Pithiviers’n kaupungista, missä sisareni Ruth asuu. Haaratoimisto nimitti meidät huomaavaisesti erikoistienraivaajiksi, joilla on pienennetty tuntitavoite.

Rosa: Ensimmäinen vuosi sen jälkeen, kun lopetimme kierrostyön, oli minulle hyvin vaikea. Muutos oli niin suuri, että tunsin itseni hyödyttömäksi. Sitten muistutin itseäni, että voin edelleen käyttää aikaani ja jäljellä olevia voimiani hyvin palvelemalla tienraivaajana. Nykyään olen iloinen siitä, että voin työskennellä toisten seurakuntamme tienraivaajien rinnalla.

Jehova on aina pitänyt meistä huolta

Marian: Olen hyvin kiitollinen Jehovalle siitä, että Rosa on ollut kumppanini kuluneet 48 vuotta. Kaikkina noina vuosina matkatyössä hän on ollut minulle suurena tukena. En kertaakaan kuullut hänen sanovan: ”Kunpa voisimme asettua aloillemme ja hankkia oman kodin.”

Rosa: Joskus jotkut sanoivat minulle: ”Ette vietä normaalia elämää. Asutte aina toisten luona.” Mutta mitä oikeastaan on ”normaali elämä”? Haalimme usein ympärillemme kaikenlaista, mikä voi estää meitä keskittymästä hengelliseen toimintaan. Emme todellisuudessa tarvitse muuta kuin hyvän sängyn, pöydän ja joitakin muita perustarvikkeita. Tienraivaajina meillä oli hyvin vähän aineellista, mutta meillä oli kaikki, mitä tarvitsimme tehdäksemme Jehovan tahdon. Joskus minulta kysyttiin: ”Mitä teette, kun olette vanhoja eikä teillä ole omaa kotia eikä eläkettä?” Lainasin silloin psalmin 34:10 sanoja: ”Jehovaa etsiviltä ei puutu mitään hyvää.” Jehova on aina pitänyt meistä huolta.

Marian: Näin on! Jehova on antanut meille jopa enemmän kuin on ollut tarpeen. Esimerkiksi vuonna 1958 minut valittiin edustamaan kierrostamme New Yorkin kansainväliseen konventtiin. Meillä ei kuitenkaan ollut varaa ostaa matkalippua Rosalle. Eräänä iltana muuan veli ojensi meille kirjekuoren, jossa luki ”New York”. Sen sisältämän lahjan ansiosta Rosa pääsi matkalle mukaan!

Rosa ja minä emme millään muotoa kadu Jehovan palveluksessa viettämiämme vuosia. Emme menettäneet mitään, mutta saimme kaiken: rikkaan ja onnellisen elämän kokoaikaisessa palveluksessa. Jehova on suurenmoinen Jumala. Olemme oppineet luottamaan häneen täysin, ja rakkautemme häntä kohtaan on syventynyt. Jotkut kristityt veljemme ovat maksaneet uskollisuudestaan hengellään. Uskon kuitenkin, että ihminen voi uhrata elämänsä myös vuosien mittaan vähitellen. Niin Rosa ja minä olemme pyrkineet tekemään tähän asti, ja niin olemme päättäneet tehdä jatkossakin.

[Alaviite]

[Kuva s. 20]

François ja Anna Szumiga sekä heidän lapsensa Stéphanie, Stéphane, Mélanie ja Marian vuoden 1930 tienoilla. Marian seisoo jakkaralla

[Kuva s. 22]

Yllä: Esittelemässä raamatullisia julkaisuja toripöydällä Armentièresissa Pohjois-Ranskassa vuonna 1950

[Kuva s. 22]

Vasemmalla: Stefan Behunick Marianin kanssa vuonna 1950

[Kuva s. 23]

Rosa (ensimmäinen vasemmalta) mainostamassa konventtia tienraivaustoverinsa Irènen (neljäs vasemmalta) kanssa vuonna 1951

[Kuva s. 23]

Marian ja Rosa häitään edeltävänä päivänä

[Kuva s. 23]

Liikuimme kierrostyössä pääasiassa polkupyörillä