Miten televisio vaikuttaa lapsiin?
TELEVISION vaikutukset aikuisiin voivat olla merkittäviä. Mutta sen vaikutukset lapsiin voivat olla paljon syvempiä.
Mikään muu tekninen kehitys historiassa ei ole vaikuttanut yhtä suoranaisesti tähän väestön haavoittuvimpaan osaan kuin TV. Eräässä Sydneyssä Australiassa toimeenpannussa koululaisten tutkimuksessa paljastuikin, että TV on jo voinut korvata koulun, uskonnon ja perheen ja vaikuttaa nyt eniten niihin arvoihin, joita monet lapset oppivat.
Aivan liian paljon
Maissa, joissa TV on laajalti käytettävissä, sen katsomiseen kuluu keskitason lapsen valveillaolotunneista enemmän kuin mihinkään muuhun toimintaan.
Esimerkiksi tavallinen amerikkalainen lapsi on 16-vuotiaaksi tullessaan viettänyt 15000 – 20000 tuntia television edessä. Tämä ylittää suuresti ne 11000 tuntia, jotka hän on saanut opetusta koulussa. Monet lapset katselevat nykyään televisiota päivässä viisi, kuusi, seitsemän tuntia ja enemmänkin, varsinkin päivinä jolloin koulua ei ole.
Sallisiko tavallinen isä tai äiti lastensa mennä paikalliseen elokuvateatteriin kahteen tai kolmeen näytökseen päivässä? Todennäköisesti sellainen ei tulisi kysymykseenkään, vaikkei hintaa otettaisikaan huomioon. Mutta valvomaton television katselu kotona johtaa kuitenkin suurin piirtein tällaisiin tuloksiin.
Ei ole epäilystäkään siitä, että monet lapset katsovat aivan liian paljon televisiota. Miksi sitten niin monet vanhemmat sallivat tämän? Monet käyttävät televisiota lapsenkaitsijana. He jopa sanovat lapsilleen: ’Istuhan tuohon television ääreen äläkä häiritse minua.’ Eräs kolmen lapsen äiti myönsikin: ”Olisi pelottavaa, jos minulla ei olisi TV-vastaanotinta, vaikkakin tiedän, että lasten olisi luultavasti paljon parempi olla ilman sitä. En voi kuvitellakaan tulevani toimeen ilman sitä. Olen täysin riippuvainen siitä.” Vanhemmat ovat kuitenkin tuhansia vuosia tulleet toimeen ilman televisiota.
’Melkein hypnotisoituja’
Monet vanhemmat sanovat, että TV ”melkein hypnotisoi” heidän lapsensa. Eräskin sanoi pikkupojastaan: ”Hän katselee sitä todellisessa hurmostilassa. On lähes mahdotonta kiinnittää hänen huomiotaan. Hän katselee sillä tavoin tuntikausia, jos annan hänen katsella. Hän näyttää aivan lumoutuneelta.”
Kirjassa The Plug-in Drug (Huumetta pistotulpan avulla) sanotaan: ”Vanhemmat kuvailevat yhä uudelleen, usein melkoisen tuskaisina, lastensa televisionkatselun hurmostilan kaltaista luonnetta. Lapsen kasvonilme muuttuu. Leuka loksahtaa auki; . . . silmissä on lasimainen, tyhjä katse. . . . Mikään ei ilmaise vähääkään, että lapsi olisi henkisesti aktiivinen ja valpas.” Eräs Toronto Star -lehden otsikko julistikin siten hyvällä syyllä: ”LAPSET TELEVISION ORJIA.”
Terve järki sanoo meille, että kun lapsi istuu television edessä päivästä päivään tuntikaudet tällaisessa mielentilassa, vailla yhteyttä toisiin ihmisiin, niin se ei voi olla hänelle hyväksi. Ei ole mahdollista, että pieni lapsi voisi katsella tuhansia tunteja TV-ohjelmia, joista monet sisältävät väkivaltaa, turmelusta ja moraalittomuutta, sen vaikuttamatta vahingollisesti hänen mieleensä.
Terveysongelmia
Jos televisiota on katseltu liikaa, varsinkin myöhään iltaan, niin seuraukset havaitaan aamulla koulussa. Professori Heinz-Rolf Leuckert Münchenin yliopistosta sanoo: ”Nuutuneet kasvot, renkaat silmien alla ja haluttomat kasvonilmeet kuuluvat päiväjärjestykseen opetuksen alkaessa. Unen puute ei vaikuta vain ruumiin terveyteen, vaan se merkitsee myös sitä, etteivät he erityisemmin loista koulussa – eivätkä he opi yhtä helposti kuin hyvin levänneet luokkatoverinsa.”
Kun television katselua vähennettiin jyrkästi tai se lopetettiin kokonaan, niin usein tällaiset kroonisen väsymyksen merkit katosivat kokonaan muutamassa viikossa. Liika television katseleminen ei tietenkään ole ainoa väsymyksen syy, mutta se varmasti on ollut yhtenä syynä tähän ongelmaan. Sitä paitsi ne lapset, jotka palasivat liikaan television katseluun, totesivat väsymyksen oireittensa palaavan.
Muita valvomattoman televisionkatselun oireita, jotka pahenivat joissakin lapsissa, olivat ruokahaluttomuus, päänsärky, pahoinvointi ja hermostuneisuus. Sopivan liikunnan puute liittyi myös asiaan, koska se voi johtaa normaalien ruumiintoimintojen rappeutumiseen.
Televisiomainonta voi vaikuttaa lasten huonoon terveyteen toisellakin tavalla. Heitä pommitetaan jatkuvasti mainoksin, joissa tarjotaan ravintoarvoltaan heikkoja ruoka-aineita. Monet voimakkaasti makeutetut ruoka-aineet tehdään puoleensavetävän näköisiksi, mutta ne eivät ole terveydelle hyväksi. Muuan tarkkailija sanoi, että lapsi ”petetään uskomaan, että hänen täytyy saada juuri niitä ruoka-aineita, jotka ovat hänelle kaikkein vahingollisimpia”.
Silmäspesialistit sanovat, että liika televisionkatselu voi vahingoittaa silmiä, koska se ei anna niille niiden tarvitsemaa sopivaa harjoitusta. Sen sijaan että lapset kehittäisivät silmien hyvää yhteistoimintaa katselemalla sellaista, mikä vaatii ”kolmiulotteista” näköä, he katselevatkin ”kaksiulotteista” televisioruutua liian kauan. Yhdysvalloissa arvioidaan, että jopa 30 prosentilla lapsista, jotka katselevat televisiota, on jonkinlainen näkövika. Jotkut lääkärit puhuvat ”kömpelöistä silmistä”, jotka eivät seuraa painettua riviä, vaan kompastelevat pitkin matkaa kadottaen näkyvistään sanoja ja sanaryhmiä.
Henkisiä ongelmia
Liika television katselu riistää aikaa, jota lapset voisivat paremmin käyttää lukemiseen, rakentamiseen, toisten kanssa puhumiseen tai leikkimiseen. Eräs koulukirjaston hoitaja sanoi television orjuuttamista lapsista: ”Heillä ei ole aloitekykyä ajatusten esittämisessä tai toimintaan ryhtymisessä. He eivät osaa ajatella mitään perusteellisesti. He haluavat, että kaikki laaditaan niin, että heidän tarvitsee vain tarkkailla tai tehdä mitä käsketään.”
Eräs New Yorkin kaupungin alkeiskoulun opettaja huomautti: ”Lapset eivät leiki sillä tavoin kuin ennen. . . . Heillä ei näytä olevan yhtä paljon mielikuvitusta joko sanallisessa ilmaisussaan tai leikkimistavoissaan tai siinä mitä he tekevät.” Eräs toinen, jolla on 35 vuoden kokemus, lisäsi: ”Heidän leikissään ilmenee suurempaa passiivisuutta. He kyllä kiinnostuvat johonkin, mutta jos se edellyttää sitä, että heidän tarvitsee tehdä jotakin itse, niin he kadottavat mielenkiintonsa.” Nämä opettajat sanovat, että liiallinen television katseleminen on suureksi osaksi syyllinen tähän.
Kasvattajat ovat panneet merkille, että lukutaito kehittyy heikommin kuin vuosia sitten. Mutta toisin voisi tuskin ollakaan, kun lasten sallitaan korvata lukeminen niin monilla valistamattomilla TV-ohjelmilla. Ja koska lukeminen vaatii vaivannäköä toisin kuin TV, niin on selvää kumman lapsi valitsee, jos hänen annetaan ratkaista asia itse.
Ei ainoastaan lukutaidon kehittämisessä ole vaikeuksia, vaan television orjuuttamilla lapsilla on usein myös enemmän vaikeuksia todellisiin ihmisiin suhtautumisessa. Miksi? Koska todelliset ihmiset eivät ehkä herätä niin paljon mielenkiintoa kuin joku televisiotähti. Ja usein sillä, mitä televisio opettaa lapsille ihmissuhteista, on vain vähän tekemistä todellisen elämän kanssa.
Asian laita on näin myös perhepiirissä. Toimeen tuleminen toisten perheenjäsenten kanssa täytyy oppia, kokea todella tekemällä jotakin, keskustelemalla ja toimimalla toisten kanssa. Lapsen tarvitsee välttämättä kehittää näitä taitoja, jotta hän itse voisi tulla hyväksi isäksi tai äidiksi. Mikään ei voi korvata ajatustenvaihtoa äidin, isän, sisarten ja veljien kanssa.
Lapsen tarvitsee jatkuvasti seurustella perheensä kanssa, jotta hänen kysymyksiinsä voitaisiin vastata, hänen väärät näkemyksensä voitaisiin oikaista ja hänen oikeita näkemyksiään voitaisiin vahvistaa. Mutta kaikki viittaa siihen, että liiallisella television katselulla on tuhoisa vaikutus elämänkatsomukseen. Ja lisävero seuraa myöhemmin, kun nykyajan TV-lapset saavat omia jälkeläisiä.
Mitä väkivalta voi aiheuttaa
Yksi pelottavimmista vaikutuksista, mikä televisiolla on lapsiin, liittyy väkivaltaan. Maassa toisensa jälkeen kertyy todisteita siitä, että monet lapset, jotka katselevat liikaa TV-väkivaltaa, ovat taipuvaisia olemaan väkivaltaisempia jokapäiväisessä käytöksessään. Ja he suvaitsevat myös enemmän toisiin kohdistettua väkivaltaa.
Eräässä lääkärilehdessä osoitetaan, että tavallinen amerikkalainen lapsi on oppikoulusta (high school) päästyään ”nähnyt noin 18000 murhaa ja lukemattomia erittäin yksityiskohtaisesti kuvailtuja ryöstöjä, tuhopolttoja, pommituksia, väärennyksiä, salakuljetuksia, pahoinpitelyjä ja kidutuksia”. Siinä huomautettiin, että tavallisessa alle 10-vuotiaille lapsille tarkoitetussa TV-piirroselokuvassa on noin yksi väkivaltainen teko minuuttia kohti. – The Journal of the American Medical Association.
Jotkut vanhemmat ovat huomanneet, että kun heidän lapsensa ovat katsoneet liikaa TV-väkivaltaa, niin vastavaikutus ilmenee heti. Eräskin sanoi: ”Heidän kykynsä hillitä itseään vähenee nopeasti. He kitisevät, he touhuilevat, he ehdottomasti taantuvat. . . . kestää hetken, ennen kuin he ovat jälleen normaaleja.”
Mutta seuraukset voivat olla paljon pahempia kuin vain tilapäistä ärtyisyyttä. Ajattelehan esimerkiksi, että erään 10000 lasta käsittäneen tutkimuksen pohjalta laaditut 146 tieteellistä asiakirjaa tulivat kaikki samanlaisiin johtopäätöksiin. Ne osoittivat, että TV-väkivalta aiheutti lapsissa lisääntyvää aggressiivista käyttäytymistä, joka voi olla pitkäaikaista.
Tilanne ei myöskään ole tällainen vain Yhdysvalloissa. Eräs hongkongilaisen sanomalehden South China Morning Postin otsikko julisti: ”ASIANTUNTIJAT: TV-VÄKIVALTA VAHINGOITTAA LAPSIA.” Sanomalehdessä selostettiin: ”Kasvatustieteilijät, sosiaalityöntekijät, psykiatrit ja psykologit sanoivat olevan varsin todennäköistä, että väkivaltaiset televisio-ohjelmat vaikuttavat Hongkongin lapsiin.” Ja Atlas-lehdessä olleessa Japanista tulleessa uutisessa kerrotaan, että sikäläisille lapsille on televisiossa ”tarjolla miltei rajattomasti verta ja väkivaltaa”.
Eräässä 91-sivuisessa selonteossa, jonka Hamiltonin (Ontario) koulutoimen johto (Board of Education) lähetti Kanadan hallituksen määräämälle komissiolle (Royal Commission on Media Violence), sanottiin: ”Televisiossa esiintyvä väkivalta voi aiheuttaa epäsosiaalista käyttäytymistä ja epärealistista pelkoa ja tehdä lapset tunteettomiksi heidän ympärillään olevaa maailmaa kohtaan.”
Komissiolle kerrottiin myös, että TV-väkivallan vaikutusta lapsiin voitaisiin verrata sellaisen pommin piilottamiseen, joka räjähtäisi 10–20 vuoden kuluessa. Selonteossa sanottiin: ”Jokainen murha tai väkivallanteko, jonka lapsi näkee televisiosta, on kuin pieni, jopa hyvin pieni vaakakuppiin asetettu paino. . . . yksikään psykologi ei voisi taata, ettei vaaka joutuisi pois tasapainosta ja antaisi sysäystä väkivallanteoille normaaleilta näyttäneissä ihmisissä.”
Englannissa tultiin kaksivuotisessa tutkimuksessa siihen johtopäätökseen, että huonot TV-ohjelmat todella lisäsivät rikollisuutta nuorten keskuudessa. Toisessa, kuusivuotisessa tutkimuksessa, joka käsitti 1565 iältään 13–16-vuotiasta poikaa, todettiin, että TV-raakuutta katselevat turvautuivat usein noin 50 prosenttia todennäköisemmin väkivaltaan kuin ne pojat, jotka eivät säännöllisesti katselleet sellaisia ohjelmia.
Suurin piirtein samaan johtopäätökseen tultiin Yhdysvaltain johtavan lääkintäviranomaisen alulle panemissa tutkimuksissa. Kun lapset katselivat TV-väkivaltaa, he oppivat toimimaan väkivaltaisemmin. Tämä piti paikkansa riippumatta lapsen taloudellisista olosuhteista, perheen luonteesta tai lähiympäristöstä.
Eräästä kymmenvuotisesta kokeesta aikakauslehti Science Digest kirjoitti seuraavaa: ”Pojan aggressiivisuus 19-vuotiaana oli merkittävän suoranaisessa suhteessa siihen televisioväkivallan määrään, mitä hän oli katsellut kahdeksanvuotiaana riippumatta hänen aggressiivisuutensa, yhteiskunnallisen asemansa, älyllisen kyvykkyytensä tai vanhempiensa käyttäytymisen alkuperäisestä tasosta.” Tämä julkaisu varoitti: ”Tiedemiehet havaitsevat, että eräät seuraukset, varsinkin lisääntynyt aggressiivisuus, voivat kestää koko eliniän.”
Monilla vanhemmilla on ollut samanlaisia kokemuksia kuin eräällä isällä, joka kirjoitti seuraavaa Washington Post -lehteen:
”Olen tarkkaillut television vaikutusta omaan lapseeni, eikä kaikki näkemäni miellytä minua. Hänen sanavarastonsa esimerkiksi on tullut yhä väkivaltaisemmaksi.
”Hän on alati ’tappamassa’ minua tai ’kuolemassa’ itse tai ’ampumassa’ jotakin tai jotakuta millä tahansa talousesineellä, mikä vähimmässäkään määrin muistuttaa ampuma-asetta.
”Joskus hän on hirviö tai merirosvo tai vain paha mies. Hän puhuu vankilasta, ja iltaisin, kun valot on sammutettu, tulee outoja otuksia vierailulle.”
Tuomarit näkevät nyt todisteita tästä tunnottomuudesta väkivaltaa kohtaan. Nuorisotuomioistuimen tuomari Patrick Tamillia Pennsylvaniasta sanoo, että TV-rikollisuus on tehnyt nuorista rikkojista yhä paatuneempia. Hän mainitsee: ”Lapset eivät enää itke paljon oikeudessa; kovasydämisyys on suorastaan uskomatonta. He katsovat väkivaltaa televisiosta, jossa katumusta ei ilmaista oikeastaan lainkaan. Niinpä kun he vahingoittavat jotakuta toista, he eivät tunne tehneensä sitä ihmisolennolle.”
Poliisiraportit osoittavat, että TV-rikoksia jäljitteleviä nuoria on paljon enemmän kuin useimmat ihmiset luulevatkaan. Esimerkiksi eräs 17-vuotias poika myönsi tappaneensa nuoren naisen toistamalla harkitusti sitä, mitä hän oli nähnyt eräässä TV-näytelmässä. Muuan seitsenvuotias poika, joka tavattiin sirottelemasta jauhettua lasia perheen lammasmuhennokseen, sanoi saaneensa ajatuksen eräästä TV-ohjelmasta. Kaksi poikaa, jotka yrittivät pommilla uhkaamalla kiristää 500 dollaria eräältä yhtiöltä, saivat ajatuksen televisiosta. Yhdeksänvuotias poika, joka antoi opettajalleen rasian myrkytettyjä makeisia joululahjaksi, sanoi oppineensa sen eräästä TV-ohjelmasta, jossa mies tappoi vaimonsa sillä tavoin joutumatta kiinni. Kuusivuotias poliisin poika pyysi isältään oikeita luoteja saadakseen pikkusiskonsa ”oikeasti kuolemaan”, niin kuin hän luuli ihmisille käyvän televisiossa.
Lukuisat tapaukset, joissa teini-ikäiset pojat olivat tehneet sukupuolista väkivaltaa, olivat lähes identtisiä sen kanssa, mitä TV-näytelmät olivat esittäneet, mikä sai erään isän nostamaan oikeusjutun TV-yhtiötä vastaan. Ja muuan äiti, joka ei ollut suurestikaan välittänyt TV-väkivallasta, muutti mielensä hänen nelivuotiaan poikansa yritettyä tukehduttaa perheen koiran tyynyllä heti sen jälkeen, kun hän oli nähnyt erään miehen tekevän samoin toiselle henkilölle televisiossa.
Lapset ovat myös saattaneet oman henkensä vaaraan, mikä on ollut suora seuraus television katselusta. Perthissä Australiassa eräs nelivuotias tyttö yritti hirttää itsensä jäljitellessään erästä TV-piirroselokuvan hirttämistapausta. Lapsilta on murtunut luita tai he ovat muutoin vahingoittaneet itseään hyppäämällä korkeilta paikoilta jäljitellessään television ”supermiehiä” tai ”batmanneja”. Pyöräilevät nuoret ovat kärsineet lukuisia loukkaantumisia yrittäessään jäljitellä TV-motoristien temppuja.
Yhä useammat tutkimukset lyhyt- ja pitkäaikaisista vaikutuksista viittaavat siten Parade-lehden esittämään johtopäätökseen: ”TV-väkivalta . . . vahingoittaa lapsia kolmella tavalla: he oppivat – ja monet jäljittelevät – aggressiivista käyttäytymistä ja muistavat sen; heidän on helpompaa olla väkivaltaisia, ja he ovat vähemmän huolissaan siitä; se lisää eikä suinkaan vähennä heidän hyökkääväisyyttään.”
On tietenkin totta, että aggressiivisuutta ja väkivaltaa on esiintynyt nuorison keskuudessa vuosisatoja. Mutta tosiasia on, että miten paha tilanne lieneekin ollut aiemmin, niin sopimattomien TV-ohjelmien alituinen katseleminen tekee tilanteen vielä pahemmaksi.
Mitä sitten vanhemmat voivat tehdä näiden suuntausten vastapainoksi? Mitä aikuisten tulisi itse tehdä välttääkseen kehnojen TV-ohjelmien huonot vaikutukset?
[Kuva s. 13]
Kuinka monta tuntia lapsesi on käyttänyt TV-väkivallan katselemiseen?