Lähetyssaarnaajat – valon vai pimeyden asiamiehiä? 3. osa
Kristikunnan lähetyssaarnaajien paluu sinne mistä kaikki alkoi
AASIA on ihmiskunnan alkukoti. Siellä Luoja pani alulle puhtaan palvonnan. Vaikka ihmiset vaihtoivatkin sen pian epäviisaasti väärään uskontoon, tosi palvonta alkoi lopulta uudestaan Aasiassa muinaisessa Israelissa ja sen jälkeen kristillisyydessä. Kun siis eurooppalaisen kristikunnan lähetyssaarnaajat veivät sanomansa Aasiaan, he menivät maanosaan, mistä ihmiselämä ja tosi uskonto olivat saaneet alkunsa. Osoittautuisivatko he valon vai entistä synkemmän pimeyden asiamiehiksi? (1. Mooseksen kirja 2:10–17.)
Mitä on yksi Jumala enemmän tai vähemmän?
On mahdotonta tietää tarkalleen, milloin ja miten kristillinen usko aikoinaan saapui Intiaan. 300-luvulla elänyt uskontohistorioitsija Eusebius sanoo, että kristitty apostoli Tuomas vei sen sinne ensimmäisellä vuosisadalla. Toisten mukaan ”kristillisyys” vietiin sinne jolloinkin 100- ja 300-lukujen välillä. Kun portugalilaiset löytöretkeilijät saapuivat sinne 1400-luvun lopussa, he havaitsivat ”kristittyjen muodostavan hyväksytyn ja arvossa pidetyn osan intialaisesta yhteiskunnasta” (The Encyclopedia of Religion).
Espanjalainen pappi Francisco Xavier saapui Intian niemimaalle vuonna 1542. Hän oli Ignatius Loyolan, ”Jeesuksen seuran” eli jesuiittaveljeskunnan perustajan, toveri. Tietosanakirjassa The New Encyclopædia Britannica puhutaan Xavierista ”uuden ajan suurimpana roomalaiskatolisena lähetyssaarnaajana” ja sanotaan, että hän ”vaikutti osaltaan siihen, että kristinusko saavutti jalansijaa Intiassa, Itä-Intian saaristossa ja Japanissa”.
Vaikka Xavierin elämä jäi suhteellisen lyhyeksi – hän kuoli 46-vuotiaana vuonna 1552 – hänen kymmenen lähetystyövuottaan olivat täynnä toimintaa. Kerrotaan, että hän kannusti lähetyssaarnaajia omaksumaan niiden ihmisten tavat ja kielen, joita he palvelivat.
Ensimmäiset protestanttiset lähetyssaarnaajat saapuivat Intiaan vuonna 1706, noin 85 vuotta ennen kuin William Carey julkaisi kirjan ”Tutkimus kristittyjen velvollisuudesta vaikuttaa pakanoiden käännyttämiseen” (An Enquiry Into the Obligations of Christians to Use Means for the Conversion of the Heathens). Kirjan julkaisemista on sanottu ”virstanpylvääksi kristillisyyden historiassa”. Kirjoitettuaan sen Carey palveli 40 vuotta Intiassa lähetyssaarnaajana.
Ajan myötä kristikunnan lähetit etenivät kaikkiin osiin maata. Vähäosaiset alemmat kansanluokat, etenkin kastittomat, joille hindulaisuus ei antanut toivoa paremmasta tulevaisuudesta, alkoivat turvautua kristikunnan uskontoihin. Hakuteoksessa The Encyclopedia of Religion kuitenkin todetaan, että tällainen suuntaus ”kohtasi hyvin monien lähetyssaarnaajien ja useimpien kouluja käyneiden Intian kristittyjen johtajien taholta vastustusta”.
Historioitsija Will Durant paljastaa kristikunnan tehottomuuden kirjoittaessaan: ”Intia uskoo yhtä lujasti kuin ennenkin jumaliin, jotka niin pitkään ovat tyynesti katselleet ylhäältä sen köyhyyttä ja lohduttomuutta. – – Kun harhaopit tai vieraat jumalat tulivat vaarallisen suosituiksi, he [bramaanit] sietivät niitä ja sen jälkeen vetivät ne hindulaisuuden avariin onkaloihin; yksi jumala enemmän tai vähemmän ei merkinnyt suuria Intiassa.” Manfred Barthel kirjoittaa: ”Lopputulos oli, että intialaiset pitivät kiinni pyhistä lehmistään; hindulaisuus on kestänyt kauemmin kuin jesuiitat ja mogulit, ja nykyään se näyttää vievän liikoja jumaluuksiaan kristittyyn länteen.” (The Jesuits, 1984.)
Kykenemätön jättämään pysyvää jälkeä
Varhainen kristikunta, joka oli jo jakautunut lännen ja idän kirkoiksi, sai kokea uuden skisman 400-luvulla. Nestorios, Konstantinopolin patriarkka, sotkeutui riitaan, josta oli seurauksena se, että idän kirkosta lohkesi eräs joukko omaksi suunnakseen, nestoriolaiseksi kirkoksi.
Nestoriolaiset panivat suuren painon lähetystyölle. Yksi heidän lähetyssaarnaajistaan, Alopen, ilmeisesti vei nestoriolaisuuden käsitykset Kiinaan vuonna 635. Lännen kirkko sitä vastoin saapui Kiinaan vasta noin vuonna 1294, jolloin fransiskaanimunkki Giovanni da Montecorvino perusti sinne lähetysaseman.
Käytännössä lähetystoiminta alkoi Kiinassa vasta sen jälkeen, kun italialainen jesuiitta Matteo Ricci oli saapunut sinne 1580-luvulla. Samalla kun protestanttisuus kamppaili lujittaakseen asemiaan uskonpuhdistuksen jälkeisessä Euroopassa, katolilaisuus etsi tarmokkaasti käännynnäisiä Euroopan ulkopuolelta. Portugalin ja Espanjan, kahden antaumuksellisesti katolisen maan, toimeenpanemat löytöretket edistivät kirkon pyrkimyksiä tässä suhteessa.
1600- ja 1700-luvuilla lähetyssaarnaajilla oli jonkin verran menestystä, mihin mahdollisesti oli syynä se, kuten kirjassa The Cambridge History of China todetaan, että ”huomattava osa – – [heistä] (jesuiitoista varsinkin) omaksui vähitellen hyvin suvaitsevaisen asenteen”. Kiinan historian professori Hans H. A. Bielenstein selittää: ”[Jesuiitat] korostivat kristinuskon ja kungfutselaisuuden välisiä yhtäläisyyksiä ja saattoivat kristittyjen Jumalan samanarvoiseksi kiinalaisten Taivaan kanssa, eivätkä he nousseet vastustamaan esi-isien palvontaa. Tämä selittää sen, miksi jesuiitat tekivät käännynnäisiä joillakin alueilla, mutta myös sen, miksi he eivät jättäneet pysyvää jälkeä.”
Vuonna 1724 Kiinan keisari tuomitsi kristikunnan uskonnot ja karkotti useimmat ulkomaisista lähetyssaarnaajista. Tilaisuuden tarjoutuessa katoliset lähetyssaarnaajat menivät takaisin. He saivat rinnalleen protestanttisia lähetyssaarnaajia, joista ensimmäisiä oli vuonna 1807 saapunut Lontoon lähetysseuran edustaja Robert Morrison. Hän perusti opiston ei vain levittämään uskonkappaleitaan, vaan myös tekemään Kiinaa tunnetuksi länsimaiselle kulttuurille ja tutustuttamaan länsimaisia opiskelijoita itämaiseen kulttuuriin. Vuonna 1819 Morrison sai William Milnen avulla valmiiksi koko Raamatun käännöstyön.
Jotkut lähetystyöntekijät olivat vihkiytyneet viemään toisenlaista valoa. Lääkäri Peter Parkerista tuli ensimmäinen lähetyslääkäri Kiinassa, ja hän oli organisoimassa Kantoniin vuonna 1838 perustettua Lääkäreiden lähetysseuraa. Toiset lähetystyöntekijät keskittyivät koulutustoimintaan, tukemaan filantrooppisia hankkeita tai ratkomaan sosiaalisia ongelmia. The Cambridge History of Chinan mukaan osa lähetyssaarnaajien tekemästä käännöstyöstä oli sellaista, että se oli ”paremminkin omiaan edistämään Kiinan tuntemusta eurooppalaisten keskuudessa kuin lisäämään kiinalaisten alttiutta kristinuskon vastaanottamiseen”.
Kristikunnan lähetyssaarnaajat eivät liioin kyenneet olemaan kiinalaisille esimerkkinä kristillisestä yksimielisyydestä ja veljeydestä. Protestantit olivat erityisen eripuraisia. Neljässä vuosikymmenessä heidän lähettiensä määrä kasvoi 189:stä 3445:een. Vuonna 1905 levitti yli 60 lähetysseuraa kukin omaa versiotaan kristinopista. Katoliset lähetyssaarnaajat antoivat hekin vähemmän miellyttävän kuvan kristillisyydestä. The Cambridge History of China -teoksessa mainitaan ”yleinen tapa sekaantua paikallisiin poliittisiin ja juridisiin asioihin mahdollisten käännynnäisten puolelleen voittamiseksi”.
Käännynnäisten etsiminen muualta
Vajaat sata vuotta sen jälkeen, kun portugalilainen tutkimusmatkailija Fernão de Magalhães oli ensi kerran astunut maihin Filippiineille vuonna 1521, olivat katoliset lähetyssaarnaajat kastaneet siellä noin kaksi miljoonaa ihmistä. Nykyään on 84 prosenttia väestöstä roomalaiskatolilaisia. Osan menestyksestä epäilemättä selittää kirkon luoma koulujärjestelmä. Toinen tekijä, jota ei tule väheksyä, on erään kirjoittajan mukaan se, että lähetyssaarnaajat ”sallivat käännynnäisten pitää monet uskonnollisista käsityksistään ja tavoistaan”.
Muualla kirkon menestys oli vaisumpaa. Esimerkiksi Japanin asukkaista on vain 0,3 prosenttia katolilaisia. Etelä-Koreassa vastaava luku liikkuu vajaassa 6 prosentissa.
Japani pääsi ensi kerran kosketuksiin eurooppalaisten kanssa vuonna 1542. Vuonna 1549 sai jesuiittalähetyssaarnaaja Francisco Xavier muutamine tovereineen ystävällisen vastaanoton. Pian alkuinnostus jäähtyi, sillä Japanin johtajat ”alkoivat epäillä, että eurooppalaisten lähetystoiminta saattoi olla alkusoittona Espanjan kuninkaan poliittiseen valloitukseen (kuten he tiesivät tapahtuneen Filippiineillä)”, kirjoittaa historian professori J. Mason Gentzler.
Vuonna 1614 ”lähetyssaarnaajat julistettiin valtion vihollisiksi ja keisari antoi sellaisen määräyksen, että kristinuskoa ei enää suvaita hänen valta-alueellaan. – – Käännynnäisiä, jotka kieltäytyivät luopumasta uudesta uskonnostaan, ristiinnaulittiin kymmenintuhansin – – kun taas monipuolisempia kauheuksia oli varattu lähetyssaarnaajille – – joita poltettiin tai paistettiin elävältä, hakattiin kappaleiksi, heitettiin kuoppiin, jotka olivat täynnä myrkkykäärmeitä”, vain joitakin julmuuksia mainitaksemme. (The Jesuits.)
Katolilaisuus tuli Koreaan vuonna 1784, protestanttisuus vuosisadan verran myöhemmin. Jälkimmäinen ”kasvoi paljon nopeammin, koska amerikkalaiset lähetyssaarnaajat toivat mukanaan ei vain evankeliumia, vaan myös koulusivistyksen, lääketieteen ja tekniikan”, viikkolehti Time selittää. Se toimintaperiaate, että käännynnäisiä tehdään muillakin keinoin kuin vain opettamalla heille uskontoa, on kaikesta päättäen yhä voimassa. Soulin yliopistossa toimivan filosofian professori Son Bong Hon mainitaan sanoneen: ”Ne kirkot, jotka ovat korostaneet aineellisia siunauksia, ovat kasvaneet nopeammin kuin suuret uskontokunnat.”
Mitä tulevaisuus paljastaa
Mitä meidän pitäisi ajatella kristikunnan lähetyssaarnaajista, jotka ovat toimineet menneinä aikoina? Se, mitä he edustivat, ei ollut Jeesuksen alulle panemaa puhdasta palvontaa. Silti monet heistä olivat epäilemättä vilpittömiä. He joka tapauksessa käänsivät Raamatun monille kansankielille ja opettivat ainakin joitakin Raamatun käsitteitä.
Mitä on sanottava kristikunnan lähetyssaarnaajien toiminnasta Afrikassa, jota on kutsuttu ”pimeäksi maanosaksi”? Heistä enemmän seuraavassa numerossamme, kirjoituksessa nimeltä ”Hengellistä valoa ’pimeään maanosaan’”.
[Tekstiruutu s. 23]
”Jehova” kiinalaisessa Raamatussa
John W. Davis, 1800-luvulla elänyt lähetyssaarnaaja ja kääntäjä, on selittänyt: ”Jos Pyhä Henki sanoo Jehova jossakin kohdassa heprean kielellä, niin miksi kääntäjä ei sano Jehova englanniksi tai kiinaksi? Mitä oikeutta hänellä on sanoa: käytän Jehovaa tässä kohdassa ja sen korviketta tuossa kohdassa? – – jos jossakin tapauksessa on väärin käyttää Jehovaa käännöksessä, niin miksi sitten henkeytetty kirjoittaja käytti sitä alkuperäisessä tekstissä?”