Ponnisteluni ollakseni paras – kannattiko se?
Erään olympiavoittajan ajatuksia
OLIN vuosia uneksinut tästä hetkestä, olympialaisissa kilpailemisesta. Oli lauantai 17. lokakuuta 1964, Tokiossa pidettyjen kisojen kahdeksas päivä.
Jokainen Kansallisstadionin 75 000 istuinpaikasta oli täynnä. Tokion kadut näyttivät autioilta – melkein jokainen oli television ääressä. Oli tullut 200 metrin pikajuoksun loppukilpailun aika.
Asetuin riviin lähtötelineisiin seitsemän muun pikajuoksijan kanssa. Jokainen meistä oli selviytynyt edellisten päivien alku- ja välieristä. Tällä matkalla me olimme nopeimmat ihmiset maailmassa.
Paine oli melkein sietämätön, eikä se aiheutunut ainoastaan miljoonista katselijoista. Siihen vaikutti myös kansallismielisyys. Kisat muodostuivat neuvostoliittolaisten ja amerikkalaisten väliseksi suureksi kilpailuksi. Kummankin maan saamia mitaleja vertailtiin joka päivä kautta maailman. Koulumme, pormestarimme, kuvernöörimme ja jopa presidentti olivat lähettäneet sähkeitä, joissa meitä kehotettiin muistamaan, että kilpailimme maamme puolesta ja että meidän maamme on paras.
Myös sanomalehdet aiheuttivat meille painetta laskemalla mitaleja, joita meidän oletettiin saavan. Ne saivat voittamisen kuulostamaan elämän tai kuoleman kysymykseltä, ikään kuin valtio menettäisi kunniansa, jos häviäisimme. Japanilainen maratonjuoksija Kokichi Tsuburaya tekikin itsemurhan, kun hän hävisi. Hän jätti jälkeensä kirjelapun, jossa hän pyysi anteeksi sitä, että oli ’pettänyt’ maansa.
Niin aloin ajatella: ’En voi pettää maatani. En kehtaa mennä takaisin kotiin, jos häviän.’ Hallussani oli 200 metrin juoksun maailmanennätys, joten minun odotettiin voittavan.
Myös identiteettiä tavoittelevat mustat painostivat. Minulle sanottiin usein, kuinka muut mustat olivat hävinneet ja pettäneet kansamme. Siksi minun täytyi nyt voittaa Amerikan mustien puolesta. Toiset mustat kuitenkin harjoittivat painostusta boikotoidakseen kisoja, jotta Amerikalle olisi osoitettu, ettei se voinut voittaa ilman meitä mustia.
Mutta enimmäkseen ajattelin perhettäni ja ystäviäni. En halunnut saattaa heitä kiusalliseen asemaan. Olin heidän sankarinsa. He tukivat minua, he kannattivat minua. Kun minä voitin, he voittivat. Kun minä hävisin, he hävisivät. Ehkä voit ymmärtää tämän paremmin, jos kerron hieman menneisyydestäni.
Huomattavaan asemaan kohoaminen
Kasvoin Detroitissa Yhdysvaltain Michiganissa yhdeksäntenä yhdestätoista lapsesta. Niin pitkälle kuin voin muistaa, äiti ja isä olivat erossa. Äiti teki pitkiä työpäiviä taloustöissä yrittäen elättää meitä.
Harrastin aina urheilua. Koska lukeminen ja kirjoittaminen olivat minulle vaikeita, minulle oli tärkeätä, että olin korttelin nopein juoksija tai paras pelaaja; se oli elämän kannustin.
Oppikoulussa menestyin melkein heti oikein hyvin urheilussa. Kolmena vuonna – 1959, 1960 ja 1961 – olin koko Amerikan oppikoulujen juoksujoukkueessa. 220 jaardin pikajuoksu oli minun erikoislajini. Minut valittiin myös koko osavaltion joukkueisiin pelaamaan jalkapalloa ja koripalloa kahdeksi vuodeksi.
Normaalisti korkeampi koulutus ei olisi tullut kysymykseenkään. Mutta nyt yliopistot alkoivat kilpailla palveluksistani. Matkustin useille kampuksille ympäri Yhdysvaltoja, ja yliopistot yrittivät houkutella minua lahjoilla. Sen vuoksi pystyin perheeni köyhyydestä huolimatta kulkemaan rahaa taskussa ja jopa ajamaan Cadillacilla! Sain ajokorttini erään baarin ruokasalissa edes suorittamatta ajokoetta! Eräs lähellä sijaitseva yliopisto, joka yritti värvätä minut, järjesti sen.
Mutta päätin mennä Arizonan valtionyliopistoon, ja saavutin nopeasti maailmanmainetta juoksussa. Toisen vuoden ylioppilaana rikoin 220 jaardin pikajuoksun maailmanennätyksen. Maailman johtajat halusivat tavata minut ja pudistaa kättäni. Moskovassa tapasin Nikita Hruštševin. Mutta kaikki maine ja matkustaminen ympäri maailmaa kilpailemaan juoksukilpailuissa tuntui minusta epätodelliselta.
Arizonan osavaltiossa sain suosiollista kohtelua vain siksi, että olin nopea juoksija. Ihmiset hukuttivat minut lahjoihin. Siksi minulla oli aina rahaa, uusia vaatteita ja auto. Lähetin usein rahaa kotiin auttaakseni perheeni jäseniä. Pidin kovasti suosiosta ja huomiosta. Mutta tiesin, ettei se ollut oikein; meidän oletettiin olevan palkattomia amatöörejä. Tilanne oli kuitenkin sellainen kuin oli.
EPÄOIKEUDENMUKAISUUKSIA
Vaikka kykyni tuottivat minulle ylistystä, kuukautta ennen Tokioon tuloani minut oli ajettu ulos eräästä motellista Yhdysvaltain eteläosassa, koska olin musta. Nainen huusi minulle: ”Me emme palvele teidänlaisianne täällä.” Oli myöhä, ja halusin paikan missä nukkua.
Samoihin aikoihin valkoiset murhasivat kolme kansalaisoikeustaistelijaa Mississippissä. Koiria yllytettiin etelässä mustien kimppuun vain siksi, että he tavoittelivat parempaa koulutusta. Mutta matkustamiseni ympäri maailmaa sai minut vakuuttuneeksi siitä, että epäoikeudenmukaisuutta on kaikkialla. Muissa maissa yksilön vapaudet, joita pidin itsestään selvinä Yhdysvalloissa, olivat usein kovin rajoitettuja.
Sydämeni oli kärsivien ihmisten puolella. Mutta mitä voin tehdä? Ymmärsin, ettei ongelma Yhdysvalloissa ollut pelkästään rotuongelma. Kun mustat olivat vallassa, niin he kohtelivat joskus toisia mustia yhtä huonosti kuin valkoiset. Terve järki sanoi minulle, etten todellisuudessa voinut tehdä mitään, ja niinpä päätin, etten vaarantaisi mahdollisuuksiani sekaantumalla asiaan.
Minulla meni siihen aikaan kaikki hyvin. Kun olin lapsi, olimme niin köyhiä, että minun täytyi mennä nälkäisenä vuoteeseen illalla, enkä halunnut enää sellaista. Siksi opin olemaan kohtelias, lempeälaatuinen ihminen, josta järjestelmä piti. Ihmiset sanoivat minulle usein: ’Jos vain voitat kultaa olympialaisissa, sinulla ei ole mitään huolta. Jokin suuri yhtiö ottaa sinut työhön, koska olet olympiasankari.’ Niinpä halusin välttää vaikeudet ja voittaa Tokiossa.
Jotkut sanovat, että olin ’synnynnäinen’ juoksija, ’sulavin pikajuoksija siitä lähtien, kun Jesse Owens oli parhaimmillaan’. Mutta minä kyllä työskentelin kovasti kykyni kehittämiseksi. Parhaaksi tuleminen vaati ponnistelua. Mutta jos olympialaisissa voittaminen saisi aikaan sen, mitä ihmiset sanoivat, niin laskin, että se kannattaisi.
En ole koskaan tuntenut niin suurta painetta elämässäni kuin silloin, kun asetuimme lähtötelineisiin olympiakisojen loppukilpailuissa.
TULOS
Asetuin lähtötelineisiin radalle seitsemän. Strategiani oli päästä edelle, ennen kuin tulimme kaarteeseen, ja saada toiset tavoittelemaan minua kiinni, saada heidät pinnistämään hieman enemmän. Sillä ihminen ei pysty juoksemaan parastaan, ellei hän juokse rentoutuneena.
Virkailija ilmoitti: ”Paikoillenne. Valmiit!” Sitten kuului laukaus: ”PAM!” Lähtöni onnistui hyvin. Kaarteeseen tullessani ajattelin: ’Se tepsi! Olen edellä! Tulen voittamaan.’ Näin vain maaliviivan. Nostin jalkani korkealle ja ojensin ne, ja siinä se oli. Olin voittanut!
Olin aivan toisessa maailmassa. Kaikki näytti liikkumattomalta; olin haltioissani. Se oli uusi olympiaennätys, ja sanottiin, että olisin todennäköisesti rikkonut oman maailmanennätykseni, jos ei olisi ollut vastatuuli.
Kun seisoin voittajan korokkeella ja soitettiin ”Tähtilippua”, halusin olla ylpeä siitä, mitä olin tehnyt maani puolesta. Ja todella nautin tuhansien osoittaessa suosiotaan. Mutta samalla ymmärsin, että se oli teennäistä. Sillä samat epäoikeudenmukaisuudet, jotka olivat kuristaneet ihmisiä, ennen kuin seisoin voittajan korokkeella, olivat yhä ympärilläni.
Aprikoin: ’Mitenkähän minun käy nyt, kun kaikki on ohi? Mitä tukijani tulevat tekemään? Hylkäävätkö he minut? Millaisen työpaikan saan?’ Olin onnellinen, peloissani ja vihainen – samalla kertaa.
Kun ajoin takaisin olympiakylään, katsoin ensimmäisen kerran tarkemmin kultamitalia. Se ei ollut sellainen kuin odotin; se oli vain suurikokoinen hopeadollari. Kysyinkin itseltäni: ’Mitä ihmeessä! Kaikki nämä vuodetko olen työskennellyt ankarasti vain saadakseni tämän?’ Olin raivoissani, kun minun olisi pitänyt olla onnellinen. Se oli todellinen pettymys.
Muutamaa päivää myöhemmin juoksin viimeisen 400 metrin osuuden 1 600 metrin viestinjuoksusta. Saavutimme uuden olympia- ja maailmanennätyksen, ja sain toisen kultamitalin. Tehtyäni matkan Australiaan kilpaillakseni joissakin kilpailuissa palasin kotiin.
Todellisuus kohtaa – seuraukset
Kotimatkalla ajattelin uutta vaihetta elämässäni, joka oli nyt alkamassa – työpaikan hankkimista ja perheen kasvattamista. Ensin menin kuitenkin muiden olympiajoukkueen jäsenten kanssa Valkoiseen taloon ottamaan vastaan presidentti Johnsonin onnittelut.
Odotin saavani harkita useita työpaikkatarjouksia ja valita niistä, minkä halusin. Vuosien ajan ihmiset olivat sanoneet niin käyvän, jos voittaisin maani puolesta olympialaisissa. Mutta se ei pitänyt paikkaansa. Minne tahansa meninkin, ihmiset eivät näyttäneet välittävän siitä, että olin olympiavoittaja. He halusivat kyllä puhua siitä, mutta kun alettiin puhua minun työhön ottamisestani, he pitivät minua vain yhtenä mustana, joka ei soveltunut heidän tarkoituksiinsa. Aloin tietenkin katkeroitua.
Muutaman kuukauden kuluttua sain puhelinsoiton ja minulta kysyttiin, olisinko kiinnostunut pelaamaan ammattilaisena jalkapalloa. En ollut pelannut jalkapalloa kahteen vuoteen, koska olin keskittynyt juoksuun. Mutta halusin epätoivoisesti työpaikkaa, ja siksi suostuin. New York Giants otti minut joukkueeseen, sillä se arveli, että nopeudestani saattaisi olla hyötyä.
Koska olin epätoivoinen, työskentelin todella kovasti ja vahvistin asemani joukkueessa. Kolme vuotta menestyin oikein hyvin ja olin jonkin aikaa puolustajien johtajana. Eräs urheilutoimittaja sanoi: ”Kun Carr liittyi New York Giantsiin, hänestä tuli liigan parhaita puolustajia.”
Kun kolmannesta jalkapallokaudestani oli jäljellä vain kolme ottelua, loukkasin polveni, ja valmentaja sanoi minulle, etten voisi pelata vuoteen. Mutta myöhemmin lääkäri tuli käymään ja sanoi, että valmentajat halusivat minun pelaavan. Vamman vakavuudesta syntyi kiista, sillä aikaisemmin vuoden aikana olin joutunut roturiitaan joukkueessa.
Seuraus oli, että minut kauden lopussa vaihdettiin toiseen joukkueeseen. Huhuttiin, että olin rettelöitsijä ja etten voinut pelata, kun olin loukkaantunut. Joukkue, johon minut oli vaihdettu, kohteli minua samalla tavalla. Niinpä päätin lähteä, vaikka olin ansainnut 27 000 dollaria (noin 100 000 mk) edellisenä vuonna.
HÄVIÄJÄ
Yritin löytää kunniallisen työpaikan, mutta en onnistunut. Lopulta sijoitin rahojani baareihin, joissa tarjoiltiin pikahampurilaisia, ja hävisin. Tulin vihaiseksi ja katkeraksi. Minusta tuntui, että ihmiset alkoivat pitää minua mahdollisuuksien miehenä, joka ei käyttänyt mahdollisuuksiaan.
Tämä vaikutti minuun henkisesti. Kadotin kaiken otteen elämään. Aloin polttaa joka päivä marihuanaa ja uneksin, kuinka olisin jälleen huipulla. Vaimoni halusi auttaa, mutta ei pystynyt. Ajattelin, että perheeni (meillä oli silloin kaksi lasta) tulisi paremmin toimeen ilman minua. Siksi lähdin pois kotoa.
Ajan mittaan vaivuin mahdollisimman alas moraalisesti miehenä ja jouduin huumekauppiaitten ja prostituoitujen seuraan. Aloin pelata uhkapeliä ja nuuhkia kokaiinia. Koska olin kasvanut Detroitin köyhälistökorttelissa, tunsin monet niistä ihmisistä, joiden seurassa nyt olin. He pitivät minua pian yhtenä heistä ja ryhtyivät järjestämään minua huumekauppiaaksi.
Useiden kuukausien jälkeen pysähdyin tarkastelemaan itseäni. Olin sekaantunut juuri siihen, mitä olin aina vihannut. Kaikki oli kielteistä; mikään ei ollut minulle plussaa. En tiennyt, mitä tehdä tai minkä puoleen kääntyä. Minulla oli Raamattu ja aloin lukea sitä, mutta siinä ei näyttänyt olevan mitään järkeä. Päätin palata kotiin.
Arvokkaan elämän saavuttaminen
Vaimoni oli ymmärtäväinen. Ja lasteni silmien katse ilmaisi, että he olivat todella kaivanneet minua. Otin kunnallisen työpaikan, jossa työskentelin nuorisorikollisten parissa. Mutta pian tuli ilmoitus, että budjettia oli pienennetty, mikä merkitsi minulle lopputiliä. Ylpeyteni vuoksi olin jälleen epätoivoinen.
Vaimoni suostumuksella myin jonkin verran maaomaisuuttamme ja käytin rahan mainostoimiston perustamiseen. Yhtiökumppanini oli hyvin lahjakas mainospiirtäjä, ja minä hoidin suhdetoiminnan. Ihmiset tunsivat minut ja arvostivat minua, ja pian matkustelin edestakaisin New Yorkiin tapaamaan asiakkaita. Liike menestyi.
Kun eräänä päivänä palasin työstä, vaimoni kysyi, sopisiko, että hän tutkisi Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Kysyin: ”Miksi?” Hän sanoi, että yhden hänen oppilaansa vanhemmat (hän opetti alkeiskoulussa) olivat antaneet hänelle kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Ja eräs toinen opettaja oli sanonut hänelle, että jos hän halusi oppia tietämään jotakin Raamatusta, niin hänen pitäisi kysyä Jehovan todistajilta.
Olimme vähän aikaisemmin puhuneet eri uskonnoista, sillä poikamme lähestyi kouluikää ja pidimme tärkeänä, että hän saisi uskonnollisen kasvatuksen. Mutta keskusteluumme eivät olleet sisältyneet Jehovan todistajat. En tiennyt heistä muuta kuin että heitä pidettiin jonkinlaisina uskonkiihkoilijoina. Mutta jos hän halusi tutkia heidän kanssaan, niin eihän minulla ollut mitään sitä vastaan.
Työskentelin kellon ympäri, mutta joutohetkinäni vaimoni kertoi minulle, mitä hän oli oppinut. Suunnilleen viikon päästä sen naisen aviomies, jonka kanssa vaimoni tutki, tuli käymään luonani.
AJATTELEMISEN AIHETTA
Hän puhui siitä, miten kaunis paikka maapallo voisikaan olla, jos ihmiset eläisivät rauhassa. Olin samaa mieltä. Sitten hän sanoi: ”Eikö olekin selvää, ettei Kaikkivaltias Jumala ole vastuussa nykyisistä maailman olosuhteista?”
Se hämmästytti minua. ”Ellei Jumala ole niistä vastuussa, niin kuka sitten?” halusin tietää.
”Saatana Panettelija”, hän sanoi. Ja erikoisesti minua hämmästytti se, että hän avasi Raamatun ja näytti sen minulle. 2. Korinttolaisille 4:4 sanoo: ”Niissä uskottomissa, joiden mielet tämän maailman jumala on niin sokaissut, ettei heille loista valkeus, joka lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista, hänen, joka on Jumalan kuva.” – Kirkkoraamattu.
Todistaja selitti, että Saatana on ”tämän maailman jumala”. Ja tämä todella kuulosti järkevältä, kun hän kiinnitti huomion kautta maailman tehtyihin kauheisiin vääryyksiin. Tämä on Saatanan maailma, ja hän vaikuttaa sen ihmisiin, korosti todistaja. Ja tämä auttoi minua ymmärtämään erään toisen raamatunkohdan, joka minulle näytettiin. Jeesus Kristus sanoi: ”Tämän maailman hallitsija tullaan heittämään ulos.” – Joh. 12:31.
Ilmeisestikään ihmiset eivät voi raivata pois voimakasta henkipersoonaa, Saatana Panettelijaa. Mutta Jumala voi, selitti todistaja. Ja hän tulee tekemään siten, niin että hänen tarkoituksensa rauhallisen maan luomisesta Valtakuntansa hallitusvallan alaisuudessa voi toteutua. Tämä vaikutti järkevältä. Siinä oli todella jotakin ajateltavaa.
AUTETTIIN OIKEAN RATKAISUN TEKEMISEEN
Todistaja tuli uudelleen lukuisia kertoja, ja jos hän tapasi minut kotoa, keskustelimme lisää Raamatusta. Aloin todella uskoa, mitä opin, koska se oli suoraan Jumalan sanaa. En esimerkiksi tiennyt, että Jumalalla oli nimi. Kuitenkin Raamatun englantilaisessa Hyväksytyssä käännöksessä sanotaan Psalmissa 83:18 (suom. jae 19), että hänen nimensä on JEHOVA. Nautin sellaisten asioiden oppimisesta.
Mutta se, että Raamattu sanoo Saatanan olevan tämän maailman jumala, alkoi vaivata minua. Ja varsinkin, kun se sanoo, että Kristuksen seuraajat eivät ole osa maailmasta. (Joh. 17:14–16) Yksi syy siihen oli se, että olin sekaantunut politiikkaan, sillä yksi huomattava asiakkaani oli varmin neekeriehdokas pormestarin virkaan Detroitissa.
Niinpä sanoin eräänä päivänä todistajalle: ”Tiedän, että olet vakavissasi; yrität auttaa minua. Mutta olen liiaksi kiinni uudessa mainostoimistossani enkä halua vaivata sinua tulemaan tänne, kun en ehkä ole kotona.”
Pian sen jälkeen loukkasin selkäni ja olin niin huonossa kunnossa, että jouduin lopulta sairaalaan. Todistajat kävivät sinä aikana katsomassa minua, ja he osoittivat todella välittävänsä minusta. Ajattelin: ’Nämä ihmiset eivät tiedä mitään minusta. He tietävät vain, että olen Glendan puoliso, ja silti he kohtelevat minua tällä tavoin.’ Pidin siitä kuitenkin.
Samanaikaisesti näin muutoksia vaimossani. Esimerkiksi: Erään todistajan pikku tyttö oli kuollut, ja vaimoni oli huolissaan äidistä. Katsoin häntä ja ajattelin: ’Hän ei ole koskaan ennen toiminut tällä tavoin. Miksi hän on niin kiinnostunut aterioiden laittamisesta tälle naiselle ja menemisestä auttamaan häntä?’ Tällaisia asioita tuli mieleeni, kun makasin sairaalassa.
Samaan aikaan mainostoimistomme oli suurissa vaikeuksissa. Se oli kasvanut neljän hengen liikkeeksi, ja minua tarvittiin pitämään sitä käynnissä. Kun pääsin sairaalasta, liike oli joutunut niin huonoon tilaan, että jokainen oli luopunut. Jälleen olin kokenut taloudellisen tappion.
Tiesin, millainen ihminen halusin olla – kyetä rakastamaan ja olemaan rakastettu ja olemaan onnellinen. Näin vaimossani tapahtuneet muutokset ja päätin, että sellainen minäkin halusin olla. Mieleeni oli juuttunut ajatus, että Saatana on tämän järjestelmän jumala ja että tarvitsin apua taistellakseni hänen vaikutustaan vastaan. Niinpä kun pääsin sairaalasta, soitin todistajalle ja sanoin hänelle, että halusin raamatuntutkistelun.
KUINKA MUUTOKSET TAPAHTUIVAT
Sen jälkeen kun minulle oli pidetty ensimmäinen tutkistelu joulukuussa 1972, menin valtakunnansaliin. Jokainen oli kiinnostunut minusta ja iloinen nähdessään minut. Ja voin nähdä vaimoni säteilevän onnellisena siitä, että olin siellä. Muistan erään puhujan maininneen, että aviomies on huonekuntansa pää ja että hänen pitäisi ottaa johto. Ja ajattelin: ’Vaimoni on tehnyt sen, tutkinut lasten kanssa, vienyt heidät kokouksiin, rukoillut heidän kanssaan, enkä minä ole tehnyt mitään.’
Seuraavalla viikolla lapset olivat sairaita, ja vaimoni sanoi: ”Ole sinä kotona lasten kanssa, minä menen kokoukseen.” Hän ei ajatellut minun haluavan lähteä. Mutta minä katsoin häntä ja sanoin: ”Minun pitäisi ottaa johto, joten sinä saat olla kotona lasten kanssa.”
Hän katsoi minua hämmästyneenä – mutta luulen, että hän oli iloinen. Minustakin tuntui hyvältä, tunsin jonkinlaista ylpeyttä siitä, että aloin ottaa johdon. Pystyn laskemaan, kuinka monta kertaa olen sen jälkeen ollut poissa kokouksista. Ne ovat todella auttaneet minua tekemään muutoksia, jotka ovat koituneet perheemme onneksi.
Sillä välin pystyin löytämään sellaisen työpaikan, jota olin aina halunnut, pääsin erään sanomalehden mainostoimittajaksi. Olin kiireinen – olin liikkeellä – ihmiset tunsivat minut ja minä tunsin ihmiset, ja aloin ymmärtää, miten voin edistyä. Itse asiassa sain useita muita työpaikkatarjouksia. Mutta jatkoin kokouksissa käymistä, ja se oli hyvä, sillä se, mitä opin niissä, vaikutti todella elämääni.
Esimerkiksi tiesin voimakkaitten huumeitten vaarallisuuden, ja olin lakannut käyttämästä niitä. Mutta poltin vielä marihuanaa. En ymmärtänyt, että sekin oli väärin, koska sen käyttö oli niin yleistä. Mutta eräässä kokouksessa osoitettiin, kuinka tupakoiminen on epäraamatullista. Raamattu sanoo, että meidän pitäisi ’puhdistautua kaikesta lihan ja hengen saastutuksesta’. Minulle oli selvää, että se merkitsi marihuanasta luopumista, jos halusin miellyttää Jehova Jumalaa. – 2. Kor. 7:1.
Eräässä toisessa kokouksessa tähdennettiin aviorikoksen vääryyttä. Raamattu sanoo: ”Olkoon avioliitto kunniallinen kaikkien keskuudessa ja aviovuode saastuttamaton, sillä Jumala tulee tuomitsemaan haureelliset ja avionrikkojat.” (Hepr. 13:4) Niinpä ymmärsin, että minun täytyi tehdä syvällisempiä muutoksia.
Halusin miellyttää Jumalaa, ja siksi rukoilin häntä näiden asioiden johdosta. Mutta sitten luin Vartiotornista jotakin siitä, että on tarpeellista olla aina totuudellinen Jehovalle. Siksi sanoin hänelle sydämestäni, että olin nauttinut näistä pahoista asioista – ja jopa odottanut niitä – mutta että nyt halusin ennen kaikkea todella miellyttää häntä. Olemalla tällä tavoin totuudellinen Jumalalle ja luottamalla häneen avun saamiseksi pääsin eroon näistä pahoista tavoista. Ei edes marihuanan polttamisesta ollut niin vaikea luopua kuin olin ajatellut.
Oli hämmästyttävää, kuinka paljon onnellisempi olin. Minulla alkoi olla elämässä tarkoitus, suunta. Lapseni alkoivat odottaa minulta ohjausta. Me kaikki arvostimme Jehovaa ja kokouksia, joissa olimme yhdessä. Se oli suurenmoista! Nautin näistä tapahtumista ja muutoksista, jotka kohtasivat minua ja perhettäni, enemmän kuin mistään maailmassa.
Olin varma, että olimme löytäneet totuuden. Ja ajattelin, että kaikki ystäväni – jotka olivat pettyneitä, joilla oli ongelmia ja jotka olivat sekaantuneet moraalittomuuteen – haluaisivat varmasti kuulla siitä. Mutta kukaan ei halunnut, ei yksikään. Itse asiassa he alkoivat pilkata minua, sanoa minua ”saarnaajaksi”. ”Täällä tulee saarnaaja”, he sanoivat.
Niinpä saatoin nähdä, että nämä maailman ihmiset eivät todella olleet ystäviäni. Halusin ystävikseni ihmisiä, jotka rakastivat Jumalaa. Vertauskuvaksi siitä, että olimme omistaneet elämämme Jehova Jumalan palvelemiseen, vaimoni ja minut kastettiin 20. toukokuuta 1973.
Aloin arvostaa ennen kaikkea muuta sitä hyvää, mitä tapahtui minulle – hyvää suhdettani Jumalaan, perheeseeni ja muihin kristittyihin. Vaikka minulla oli kiinnostava, hyväpalkkainen työ, se hajotti kiinnostuksen kohteeni, ja siihen liittyi huonoa seuraa ja kiusauksia. Ajattelin jatkuvasti seuraavaa raamatunkohtaa: ”Huono seura turmelee hyödylliset tavat.” (1. Kor. 15:33) Niinpä luovuin mainostoimittajan työstä, vaikka se oli ollut juuri sellaista työtä, jota olin kauan halunnut.
AINEELLISESTI KÖYHEMPI MUTTA RIKAS
Eräs seurakuntaan kuuluva todistaja otti minut työhön maalarin apulaiseksi. En ansainnut paljon rahaa, mutta olin onnellinen. En ollut huolissani maineen säilyttämisestä. Halusin vain palvella Jehovaa. Tiesin, että hän on todellinen persoona, ainoa Persoona, joka voi oikaista kaikki vääryydet. Raamatun todistukset – ennustusten täyttymys ja Raamatun voima oikaista elämämme – saivat minut vakuuttuneeksi siitä.
Kun palasimme kotiin Jehovan todistajien suuresta konventista vuonna 1973, sanoin vaimolleni: ”Minun pitäisi olla tienraivaaja (kokoajan saarnaaja).” Koska meillä oli enemmän maaomaisuutta, jota voimme myydä, niin mikään ei pidättänyt minua. Niinpä ryhdyin tienraivaajaksi.
Jonkin ajan kuluttua ajattelin: ’Meistä voisi olla enemmän hyötyä alueella, missä tarvitaan enemmän Valtakunnan saarnaajia.’ Sattumalta Fred Cooper, jonka kanssa kävin oppikoulua, soitti minulle Georgiasta. Hän on vanhin eräässä sikäläisessä seurakunnassa, ja hän oli kuullut, että minusta oli tullut todistaja. Sanoin hänelle, että ajattelin muuttaa sinne, missä oli suurempi tarve. Niinpä myimme talomme ja muutimme Georgiaan.
Tienraivaus tuotti tosi iloa, mutta selkävaivani takia ja siksi, että tarvitsin työpaikan elättääkseni perheeni, minun täytyi lopulta luopua tienraivauksesta toukokuussa 1975. Mutta syyskuussa minut nimitettiin vanhimmaksi paikalliseen seurakuntaan. Siitä lähtien minä ja vaimoni olemme toimineet opettajina alkeiskoulussa kulujemme peittämiseksi. Meillä ei ole paljon aineellista, mutta me olemme rikkaita tärkeämmillä tavoilla.
Yksi esimerkki siitä on se, että poikani on kiinnostunut hengellisistä asioista – hän lukee Raamattua ja Raamatun tutkimisen apuvälineitä. Noin 1 1/2 vuotta sitten, kun hän oli seitsemänvuotias, hän kysyi minulta, voisiko hän liittyä seurakunnan teokraattiseen kouluun. Pulppusin sisimmässäni iloa. Hänen iässään minä ajattelin vain urheilua, kuuluisaksi urheilijaksi tulemista. Ja tiesin, että Peyton olisi voinut pyytää minulta lupaa saada liittyä johonkin urheilujoukkueeseen.
MIKÄ ON PONNISTELEMISEN ARVOISTA
Minusta urheilu on hyvä asia – omalla paikallaan. Mutta siihen sisältyy alusta alkaen petosta. Urheilijoita epäjumaloidaan erikoishenkilöinä – vaikka he todellisuudessa ovat vain lihaa ja verta niin kuin jokainen muukin. Ja lapsia yllytetään kunnostautumaan urheilussa – se on todellisuudessa liiketoimintaa, ei urheilua. Ja ajattele, mitä vahinkoa aiheutetaan nuorille, joita painostetaan olemaan parhaita, kun useimmat heistä eivät yksinkertaisesti voi olla.
Sittenkin kun jostakusta tulee paras, se on petosta. Miksi? Koska se ei ole kestävää eikä todella tyydytystä tuottavaa. Tähtiurheilijoitten tilalle tulee pian uusia ja heidät yleensä unohdetaan. Sen jälkeen seuraavat usein pettymys, epätoivo ja fyysiset ongelmat. Mikä sitten on todella arvokasta?
Sen sijaan että kilpailisi toisten kanssa siitä, kuka on paras, toisten auttaminen ja palveleminen tuottaa aitoa tyydytystä. Niin teki Kristuskin. Hän ei tullut ”palveltavaksi, vaan palvelemaan”. (Matt. 20:28) Se lämmin ykseys, jonka tämä epäitsekkyyden ja rakkauden henki tuo perheeseen ja seurakuntaan, tekee elämän todella arvokkaaksi. Ponnistelu parhaana olemiseksi ei saa sitä aikaan. – Lähetetty.
[Kuva s. 436]
”Sain toisen kultamitalin”
[Kuva s. 438]
”New York Giants otti minut joukkueeseen”
[Kuva s. 439]
’Aloin tutkia Raamattua perheeni kanssani’