Hyväksyykö Jumala ”kristillisyyden” muuttuvat kasvot?

AJATELLAANPA, että tilaisit taiteilijalta muotokuvan itsestäsi. Sen valmistuttua olet haltioissasi: se on täsmälleen sinun näköisesi. Mietit, kuinka lapsesi, lapsenlapsesi ja heidän lapsenlapsensa tulevat katselemaan muotokuvaa ylpeinä.

Muutaman sadan vuoden päästä joku jälkeläisistäsi kuitenkin tuumaa, ettei muotokuvasi vetäytyvä hiusraja tee sinulle oikeutta, joten hän antaa lisätä siihen hiuksia. Toinen ei pidä nenän muodosta, joten hän muutattaa sitä. Uusien sukupolvien myötä tehdään muitakin ”parannuksia”, niin että lopulta muotokuva ei juuri ole näköisesi. Jos tietäisit näin käyvän, miltä sinusta tuntuisi? Olisit epäilemättä närkästynyt.

Surullista kyllä, nimikristilliselle kirkolle on käynyt pohjimmiltaan aivan samoin kuin tälle muotokuvalle. Historia osoittaa, että pian Kristuksen apostolien kuoleman jälkeen ”kristillisyyden” julkiset kasvot alkoivat muuttua, aivan niin kuin Raamatussa oli ennustettukin (Matteus 13:24–30, 37–43; Apostolien teot 20:30).a

On tietysti aivan oikein soveltaa Raamatun periaatteita käytäntöön eri kulttuureissa ja eri aikakausina. On kuitenkin täysin eri asia muuttaa Raamatun opetuksia yleisen ajattelutavan mukaisiksi. Juuri niin joka tapauksessa kävi. Seuraavasta käy ilmi, millaisia muutoksia on tehty useisiin tärkeisiin kristillisiin opetuksiin.

Kirkko ja valtio yhdistyvät

Jeesus opetti, että hänen Valtakuntansa olisi taivaallinen hallitus, joka aikanaan tuhoaisi kaikki ihmisten valtakunnat ja hallitsisi koko maata (Daniel 2:44; Matteus 6:9, 10). Se ei hallitsisi ihmisten poliittisten järjestelmien välityksellä. ”Minun valtakuntani ei ole osa tästä maailmasta”, Jeesus sanoi (Johannes 17:16; 18:36). Tästä syystä Jeesuksen opetuslapset olivat kyllä lainkuuliaisia mutta pysyivät erossa politiikasta.

Kun tultiin 300-luvulle Rooman keisarin Konstantinuksen hallituskauteen, monet kristityiksi tunnustautuvat olivat kuitenkin käyneet kärsimättömiksi odottaessaan Kristuksen paluuta ja Jumalan valtakuntaa. Vähitellen heidän asenteensa politiikkaan muuttui. Eräässä Euroopan historiaa käsittelevässä kirjassa kerrotaan: ”Ennen Konstantinusta kristityt eivät olleet tavoitelleet [poliittista] vaikutusvaltaa, jota he olisivat yrittäneet käyttää asiansa ajamiseen. Konstantinuksen jälkeen kristillisyys ja valtapolitiikka kulkivat käsi kädessä.” (Europe—A History.) Uuden muodon saaneesta kristillisyydestä tuli Rooman valtakunnan virallinen ”yleinen” eli ”katolinen” uskonto.

Tietoteoksessa Great Ages of Man todetaan, että tämän kirkon ja valtion liiton takia ”vuoteen 385 mennessä, vain 80 vuotta edellisen kristittyjen vainon aallon jälkeen, kirkko itse alkoi teloittaa harhaoppisia ja sen papit käyttivät valtaa, joka oli lähes yhtä suuri kuin keisareiden”. Niin alkoi aikakausi, jolloin miekka syrjäytti käännyttämiskeinona vakuuttavan puheen ja arvonimiä käyttävät vallanhimoiset papit korvasivat ensimmäisen vuosisadan vaatimattomat saarnaajat (Matteus 23:9, 10; 28:19, 20). Historioitsija H. G. Wells kirjoitti 300-luvun kristillisyyden ja ”Jeesus Nasarealaisen opin välisistä suurista eroavaisuuksista”. Nämä ”suuret eroavaisuudet” vaikuttivat jopa Jumalaa ja Kristusta koskeviin perusopetuksiin.

Jumalakuvaa uudistetaan

Kristus ja hänen opetuslapsensa opettivat, että on olemassa vain ”yksi Jumala, Isä”, jonka erottaa muista hänen erisnimensä Jehova (1. Korinttilaisille 8:6; Psalmit 83:18). Tuo nimi esiintyy varhaisissa Raamatun käsikirjoituksissa noin 7000 kertaa. Jumala loi Jeesuksen ”kaikkien luomusten esikoiseksi”, kuten asia esitetään eräässä katolisessa raamatunkäännöksessä Kolossalaiskirjeen 1:15:ssä (Douay Version). Koska Jeesus oli siis Jumalan luoma, hän sanoi suoraan: ”Isä on minua suurempi.” (Johannes 14:28.)

200-luvulla jotkut vaikutusvaltaiset papit, jotka olivat ihastuneet kreikkalaisen pakanafilosofi Platonin kolminaisuusopetukseen, alkoivat uudistaa kirkon käsitystä Jumalasta, jotta se sopisi kolminaisuusopetuksen kaavaan. Muutaman seuraavan vuosisadan kuluessa tämä oppi, vastoin Raamatun opetuksia, korotti Jeesuksen yhdenvertaiseksi Jehovan kanssa ja teki Jumalan pyhästä hengestä eli vaikuttavasta voimasta persoonan.

Katolinen tietosanakirja New Catholic Encyclopedia sanoo kirkon omaksumasta pakanallisesta kolminaisuuskäsityksestä: ”Sanamuoto ’yksi Jumala kolmessa Persoonassa’ ei vakiintunut – eikä sitä ainakaan omaksuttu täysin osaksi kristillistä elämää ja uskontunnustusta – ennen 300-luvun loppua. Vasta tämä sanamuoto kuitenkin ansaitsee nimityksen kolminaisuusoppi. Tällainen ajattelutapa tai käsitys oli apostolisille isille täysin vieras.”

Tietosanakirja The Encyclopedia Americana sanoo samaan tapaan: ”300-luvun kolminaisuusoppi ei heijastanut täsmällisesti varhaiskristillistä opetusta Jumalan luonnosta; sen sijaan se merkitsi tästä opetuksesta poikkeamista.” Raamatun tietokirja The Oxford Companion to the Bible sanoo kolminaisuusoppia yhdeksi lukuisista ”myöhemmistä uskontunnustuksen sanamuodoista”. Kolminaisuus ei ollutkaan ainoa pakanallinen käsite, joka kirkkoon omaksuttiin.

Käsitystä sielusta muokataan

Nykyään uskotaan yleisesti, että ihmisillä on kuolematon sielu, joka jää eloon ruumiin kuollessa. Mutta tiesitkö, että tämäkin kirkon opinkappale oli myöhempi lisäys kristillisiin opetuksiin? Jeesus vahvisti sen Raamatun totuuden, että ”kuolleet eivät tiedä yhtään mitään”, että he ovat ikään kuin unessa (Saarnaaja 9:5; Johannes 11:11–13). Elämän kuolleille palauttaisi ylösnousemus eli ’jälleen ylös nouseminen’ kuoleman unesta (Johannes 5:28, 29). Kuolematon sielu, jos sellainen olisi olemassa, ei tietenkään tarvitsisi ylösnousemusta.

Jeesus osoitti Raamatun ylösnousemusopetuksen todeksi herättämällä ihmisiä kuolleista. Ajatellaanpa esimerkiksi Lasarusta, joka oli kuolleena neljä päivää. Kun Jeesus herätti hänet, hän tuli ulos haudasta elävänä, hengittävänä ihmisenä. Lasaruksen ruumiiseen ei pujahtanut takaisin taivaan autuudesta mitään kuolematonta sielua. Jos niin olisi käynyt, se että Jeesus herätti hänet, olisi tuskin ollut mikään palvelus! (Johannes 11:39, 43, 44.)

Mistä oppi kuolemattomasta sielusta sitten on peräisin? Raamatun tietosanasto sanoo, että ”’kuolemattoman sielun’ käsite kuuluu kreikkalaiseen filosofiaan, ei Vanhaan eikä Uuteen testamenttiin”. Juutalainen tietosanakirja The Jewish Encyclopedia selittää: ”Käsitys siitä, että sielu jatkaa olemassaoloaan ruumiin kuoleman jälkeen, on pikemminkin filosofisen tai teologisen teorioinnin kuin yksinkertaisen uskon asia, eikä tätä käsitystä siksi opeteta selvästi missään päin Raamattua.”

Usein yksi valhe johtaa toiseen, ja juuri niin kävi myös kuolematonta sielua koskevan opetuksen tapauksessa. Se teki tietä pakanalliselle uskomukselle ikuisesta piinasta tulisessa helvetissä.b Raamatussa kuitenkin todetaan selkeästi, että ”synnin palkka on kuolema”, ei ikuinen piina (Roomalaisille 6:23). Kuningas Jaakon käännös kuvaileekin ylösnousemusta seuraavasti: ”Meri antoi ne kuolleet, jotka siinä olivat, ja kuolema ja helvetti luovuttivat ne kuolleet, jotka niissä olivat.” (Ilmestys 20:13.) Samanlainen kuvaus on myös vuoden 1776 kirkkoraamatussa. Ne jotka ovat helvetissä, ovat siis yksinkertaisesti sanottuna kuolleita, tai kuten Jeesus sanoi, ”unessa”.

Uskotko todella, että opetus iankaikkisesta kadotuksesta vetää ihmisiä Jumalan puoleen? Tuskin. Oikeudenmukaiset ja rakkaudelliset ihmiset pitävät sitä vastenmielisenä ajatuksena. Raamattu opettaakin, että ”Jumala on rakkaus” ja että julmuus niin ihmisiä kuin eläimiäkin kohtaan on hänestä inhottavaa (1. Johanneksen kirje 4:8; Sananlaskut 12:10; Jeremia 7:31; Joona 4:11).

”Muotokuvaa” turmellaan nykyaikana

Kuvaa Jumalasta ja kristillisyydestä turmellaan vielä nykyäänkin. Eräs teologian professori kuvaili hiljattain, kuinka siinä protestanttisessa kirkossa, johon hän kuuluu, ”käydään kamppailua, jossa ovat vastakkain Raamatun ja uskontunnustuksen auktoriteetti ja vieraiden ja humanististen ideologioiden auktoriteetti sekä kirkon uskollisuus Kristuksen herruudelle ja kristillisyyden mukauttaminen ja muokkaaminen ajan hengen mukaiseksi. Kyse on varsinaisesti siitä, mikä määrää kirkon suunnan – –. Pyhä Raamattu vai vallalla olevat ideologiat?”

Surullista kyllä ”vallalla olevat ideologiat” vetävät yleensä edelleenkin pitemmän korren. Yleisesti tiedetään esimerkiksi, että monet kirkot ovat muuttaneet kantaansa lukuisissa asioissa näyttääkseen edistyksellisiltä ja ennakkoluulottomilta. Varsinkin moraaliasioihin kirkot ovat asennoituneet melko vapaamielisesti, kuten johdantoartikkelissa mainittiin. Raamattu ei kuitenkaan jätä minkäänlaista epäilystä siitä, että haureus, aviorikos ja homoseksuaalisuus ovat Jumalan silmissä törkeitä syntejä ja että niitä harjoittavat ”eivät – – peri Jumalan valtakuntaa” (1. Korinttilaisille 6:9, 10; Matteus 5:27–32; Roomalaisille 1:26, 27).

Kun apostoli Paavali kirjoitti edellä mainitut sanat, häntä ympäröivä kreikkalais-roomalainen maailma oli täynnä kaikenlaista pahuutta. Hän olisi voinut järkeillä: ”Jumala kyllä poltti Sodoman ja Gomorran poroksi niiden asukkaiden törkeiden seksuaalisten syntien takia, mutta siitä on jo 2000 vuotta! Ei tuollainen ajattelutapa varmastikaan päde tällä valistuneella aikakaudella.” Paavali ei kuitenkaan ryhtynyt järkeilemään, vaan hän kieltäytyi vääristelemästä Raamatun totuutta. (Galatalaisille 5:19–23.)

Katso alkuperäistä ”muotokuvaa”

Puhuessaan aikansa juutalaisille uskonnollisille johtajille Jeesus sanoi näiden palvonnan olevan turhaa, ”koska he – – [opettivat] ihmisten käskyjä oppeina” (Matteus 15:9). He tekivät Mooseksen kautta välitetylle Jehovan laille aivan samoin kuin kristikunnan papisto teki ja tekee vieläkin Kristuksen opetuksille: he roiskivat perinteiden ”maalia” jumalallisen totuuden päälle. Mutta vilpittömien ihmisten hyödyksi Jeesus karsi pois kaikki valheet. (Markus 7:7–13.) Hän puhui totta, olipa se suosittua tai ei. Jumalan sana oli aina hänen auktoriteettinsa (Johannes 17:17).

Millainen vastakohta Jeesus onkaan useimmille kristityiksi tunnustautuville! Raamatussa tosiaan ennustettiin: ”Ihmiset – – haalivat itselleen halunsa mukaisia opettajia kuullakseen sitä mitä kulloinkin mieli tekee. He tukkivat korvansa totuudelta ja kääntyvät kuuntelemaan taruja.” (2. Timoteukselle 4:3, 4, vuoden 1992 kirkkoraamattu.) Nämä ”tarut”, joista olemme käsitelleet muutamia, ovat hengellisyydelle tuhoisia, kun taas Jumalan sanan totuus rakentaa ja johtaa ikuiseen elämään. Tämä on se totuus, josta Jehovan todistajat kannustavat sinua ottamaan selvää. (Johannes 4:24; 8:32; 17:3.)

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu/Kuva s. 7]

Nimityksen ”kristitty” alkuperä

Ainakin kymmenen vuoden ajan Jeesuksen kuoleman jälkeen hänen seuraajansa tunnettiin niinä, jotka kuuluivat ”Tiehen” (Apostolien teot 9:2; 19:9, 23; 22:4). Miksi? Koska heidän valitsemansa tie eli elämäntapa keskittyi Jeesukseen Kristukseen uskomisen ympärille. Lisäksi Jeesus on ”tie ja totuus ja elämä” (Johannes 14:6). Sitten joskus vuoden 44 jälkeen ”opetuslapsia kutsuttiin Jumalan sallimuksesta ensimmäisen kerran kristityiksi” Syyrian Antiokiassa (Apostolien teot 11:26). Tämän nimityksen käyttö levisi nopeasti myös viranomaisten keskuuteen (Apostolien teot 26:28). Uusi nimitys ei muuttanut kristittyjen elämäntapaa, joka perustui edelleen Jeesuksen antamaan malliin (1. Pietarin kirje 2:21).

[Kuvat s. 7]

Julkisessa sananpalveluksessaan Jehovan todistajat ohjaavat ihmisiä Jumalan sanan Raamatun puoleen

[Kuvan lähdemerkintä s. 4]

Kolmas vasemmalta: United Nations/Photo by Saw Lwin