Onko ”Euroopan yhdysvallat” askel oikeaan suuntaan?

EUROOPPA oli satoja vuosia maailman sivistyksen ja kulttuurin keskus. Se koki renessanssin; se oli teollisen vallankumouksen alkuunpanija; se rahoitti kaukaisten tuntemattomien maiden tutkimista; se perusti niihin siirtokuntia ja teki ”pakana-alkuasukkaista” nimikristittyjä. Nykyäänkin Euroopan vaikutus tuntuu monissa osissa maailmaa.

Siksi monet ovat sitä mieltä, että yhdistyneellä Euroopalla – kenties jopa ”Euroopan yhdysvalloilla” – olisi myönteinen, hyödyllinen vaikutus muuhun maailmaan. Voisiko se kenties olla askel oikeaan suuntaan – maailman ykseyden suuntaan?

Yhdentymispyrkimyksiä

Kuuluisa ranskalainen kirjailija Victor Hugo toimi puheenjohtajana Pariisissa vuonna 1849 pidetyssä kokouksessa, jossa puhuttiin Euroopan yhdysvaltojen puolesta yleisen rauhan turvaamiseksi. Itävaltalainen kreivi Richard Coudenhove-Kalergi perusti myöhemmin niin sanotun Paneurooppalaisen liiton, jolla oli sama päämäärä, mutta sekin menestyi heikosti.

Euroopan noustua esiin toisesta maailmansodasta, joka jakoi sen kahteen poliittiseen ryhmittymään, länsieurooppalaiset valtiot rupesivat jälleen miettimään yhdentymisen haluttavuutta. Itäeurooppalaiset valtiot hylkäsivät ajatuksen, sillä ne näkivät sen länsimaiden poliittisena siirtona kommunistisen ryhmittymän vastustamiseksi. Siksi niin sanotut ”Euroopan yhdysvallat” on ollut yksinomaan länsieurooppalainen hanke.

Ensi askel otettiin vuonna 1949, jolloin kymmenen näistä Länsi-Euroopan maista sopi Euroopan neuvoston perustamisesta. Sen tarkoituksena oli ”suojella ja edistää sen yhteiseen perintöön kuuluvia ihanteita ja periaatteita ja tukea niiden yhteiskunnallista ja taloudellista kehitystä”. Vaikka sillä ei ollut päätösvaltaa, niin se palveli neuvoa antavana ryhmänä tai näyttämönä, jolla jäsenvaltiot voivat ilmaista mielipiteitään ja tehdä suosituksiaan.

Winston Churchill sanoi tästä neuvostosta: ”On otettu ensimmäinen askel, ja ensimmäinen askel on tärkein” – tietenkin sillä edellytyksellä, että ensi askel otetaan oikeaan suuntaan. Oliko se sellainen askel? Se, että tähän neuvostoon on liittynyt muita Euroopan maita – nykyään siinä on kaksikymmentä jäsentä – näyttää viittaavan siihen, että ainakin niiden mielestä se oli oikeaan suuntaan otettu askel.

Ranskan ulkoministerin Robert Schumanin ehdotuksesta viisi näistä kymmenestä alkuperäisestä valtiosta (Ranska, Italia, Belgia, Alankomaat ja Luxemburg) perusti vuonna 1951 yhdessä Saksan liittotasavallan kanssa Euroopan hiili- ja teräsyhteisön. Sen avulla ne yhdistivät perusvoimavaransa ja alistivat ne uuteen monikansalliseen määräysvaltaan.

Koska tämä osoittautui melko käytännölliseksi, nämä kuusi maata uskaltautuivat ottamaan uuden askeleen eteenpäin vuonna 1957. Ne perustivat Euroopan talousyhteisön (EEC:n) ja Euroopan atomienergiayhteisön (EURATOMin). Myöhemmin, tammikuussa 1973, näiden yhteisöjen jäsenmäärä kasvoi yhdeksään, kun Irlanti, Iso-Britannia ja Tanska liittyivät järjestelmään. Näitä ”yhteismarkkinoita”, millä nimellä EEC:tä myös kutsutaan, pidettiin lisäaskeleena kohti lopullista ja täydellistä taloudellista ja poliittista yhdistymistä.

Mitä ihmiset sanovat siitä?

Kadun miehen asenne ei perustu niinkään paljon tämän yhdistymisen poliittisiin seuraamuksiin kuin hänen itsensä kokemiin käytännön tuloksiin. Perheenemännät ovat iloisia siitä, että heillä on nykyään enemmän valinnanvaraa elintarvikkeiden suhteen ja että ulkomaiset tuotteet ovat yleensä taloudellisempia talousyhteisön sisäisten ja muiden maiden kanssa tehtyjen suotuisien kauppajärjestelyjen vuoksi.

Matkailijat ovat iloisia siitä, että on käynyt mahdolliseksi liikkua vapaammin valtiosta toiseen. Hallitukset näyttävät olevan halukkaampia yhteistoimintaan yhteisissä ongelmissa, jotka koskevat terrorismia, inflaatiota, työttömyyttä ja energiaa. Eurooppalainen ajokortti on ilmeisesti tulossa ja kenties vielä myöhemmin yhteinen valuutta.

Euroopan yhteisöjen komission julkaisu Euro-Barometre ilmoitti vuoden 1977 heinäkuun numerossaan vuodesta 1973 lähtien puolen vuoden välein tehtyjen mielipidetutkimusten tulokset. Siinä sanottiin: ”Asenteet yhteisössä ovat kokonaisuudessaan muuttuneet hyvin vähän . . . kuusi kymmenestä (57 %) oli sitä mieltä, että yhteisö oli ’hyvä asia’, yksi tai kaksi kymmenestä (14 %) piti sitä ’huonona asiana’. . . . Asenteet vaihtelevat yhä huomattavasti maasta toiseen, mutta vähemmän kuin vuonna 1973.” Tämä kirjoitus osoitti myös, että haastatelluista 42 prosenttia oli sitä mieltä, että kehitystä kohti Euroopan yhdentymistä pitäisi nopeuttaa, ja 34 prosenttia näki mieluummin sen jatkavan olemassaoloaan nykyisellään, kun taas ainoastaan 11 prosenttia halusi kehityksen hidastamista.

Kaksi uutta askelta näköpiirissä

Yhtä Euroopan yhteisön laitoksista kutsutaan Euroopan parlamentiksi (jota ei pidä sekoittaa edellä mainittuun Euroopan neuvostoon). Se toimii yhteisön ongelmien kaikupohjana. Mutta koska se ei ole lakeja säätävä elin, sen valtuudet ovat vähäiset. Tähän asti yksittäisten valtioiden kansanedustuslaitokset ovat nimittäneet sen jäsenet, mutta vuonna 1976 päätettiin, että heidät valittaisiin vuoden 1978 keväällä yleisillä, välittömillä vaaleilla. Mutta koska vaalimenettelyn ratkaiseminen oli vaikeaa, vaaleja oli pakko lykätä, ja niiden uudeksi ajankohdaksi sovittiin 7.–10. kesäkuuta 1979.

Mielenkiinto näitä vaaleja kohtaan on ollut laimeaa. Erään mielipidetutkimuksen mukaan ainoastaan 28 prosenttia Saksan liittotasavallan väestöstä harkitsee nykyään vakavasti äänestämistä. Vastustajat sanovat, että vaalit ovat pelkkä poliittinen kokeilu vailla todellista merkitystä ja että ne eivät muuta yleistä tilannetta. Toisaalta puolestapuhujien mielestä vaalit lisäävät ainakin kiinnostusta parlamenttia kohtaan ja painavat sen jäsenistön mieleen sen, että he ovat vastuussa niille ihmisille, jotka valitsivat heidät. Olkoon kuinka tahansa, niin jos ja kun vaalit pidetään, ne antavat todennäköisesti lisäpontta ”Euroopan yhdysvaltoja” ajavalle yleiselle suuntaukselle.

Toinen askel, josta keskustellaan, liittyy yhteismarkkinoiden laajentamiseen käsittämään Espanjan, Portugalin ja Kreikan. Jotkut pelkäävät, että tämä heikentäisi liittoutumaa. Vaikka Espanjan kuningas Juan Carlos sanoi kruunajaispuheessaan, että ’Eurooppa olisi epätäydellinen ilman espanjalaisia’, silti molemmin puolin ollaan hieman vastahakoisia ajamaan eteenpäin tätä ajatusta. Koska yhteismarkkinoiden piirissä työttömyys on ennestään epämiellyttävän korkea, yhteisön nykyiset jäsenet ovat haluttomia ottamaan mukaan valtioita, joiden työttömyysongelma on vielä suurempi kuin niiden. Jotkut ovat puhuneet kymmenvuotisesta neuvottelukaudesta, mitä nopeampaa edistymistä haluavat eivät ymmärrettävästi voi hyväksyä.

On selvää, että monien mielestä laajentuminen pikemminkin estäisi kuin edistäisi Euroopan yhdentymismahdollisuuksia. John Cole esitti sen eräässä The Observer -lehden kirjoituksessa seuraavasti: ”Laajentuminen merkitsee luultavasti myös sitä, että saa heittää moneksi vuodeksi hyvästit toivolle – tai pelolle – Euroopan valtioliitosta ja taloudellisen ja valuuttaunionin aikaisesta toteutumisesta.”

Muita esteitä edistymiselle

Kansallismielisyys on epäilemättä suurin todellisen ykseyden tiellä oleva este. Yhteistyö poliittisesti samanarvoisten valtojen välillä molemminpuoliseksi kaupalliseksi hyödyksi on aivan eri asia kuin se, että joku luopuisi kansallisesta itsemääräämisoikeudestaan tai edes osasta siitä. Itse asiassa monet liittoutumat on muodostettu yksimielisinä siitä – niin, jopa sillä ehdolla – että kansallista riippumattomuutta kunnioitetaan ja ettei siihen puututa millään tavalla. Historia opettaa meille, että kansat ja hallitsijat ovat harvoin halukkaita luovuttamaan riippumattomuuttaan toisille.

Sellaisetkaan valtiot, joissa on yhteiseen ideologiaan perustuva samanlainen hallitus, eivät ole erityisen kiinnostuneita yhdistymään yhden hallituksen alaisuuteen. Esimerkiksi Neuvostoliitto ja Kiina ovat jopa kehittäneet oman, erityyppisen kommunisminsa. Iso-Britannia ja Amerikan yhdysvallat nauttivat kenties läheisimmästä suhteesta, mikä on koskaan vallinnut kahden maailmanvallan välillä. Voisimmeko silti odottaa, että niiden poliittista yhdistymistä koskevat suunnitelmat, joiden tuloksena olisi mahdollisesti joko ”Ison-Britannian presidentti” tai ”Yhdysvaltain kuningatar”, otettaisiin yksimielisesti vastaan ja että ne heti hyväksyttäisiin?

Jos voitaisiin saavuttaa poliittinen yhtenäisyys, se ilmeisesti edistäisi hyvin paljon maailman ykseyttä. Mutta poliittinen yhtenäisyys merkitsisi kansallismielisyyden poistamista, ja kansallismielisyys pitää lujasti puoliaan viimeiseen asti!

Toinen seikka: Ykseyden perustana täytyy olla yhteinen laki, jonka kaikki hyväksyvät ja johon kaikki alistuisivat poikkeuksetta. Mutta yhteinen laki edellyttää yhtä ainoata käytökseen ja eettisiin vakaumuksiin liittyvää normia. Voiko todellista ykseyttä olla niin kauan, kuin ihmiset ja valtiot luovat jatkuvasti omia normejaan toimimalla kukin omalla tavallaan? Tämä samanlaisten vakaumuksien ja käytösnormien puuttuminen aikaansaa sen, että on äärimmäisen vaikeaa päästä muodostamaan yhteistä lakia, johon kaikki alistuisivat. Kenellä olisi viisautta ja tarvittavaa arvovaltaa sellaisten mittapuitten asettamiseksi, joihin kaikki alistuisivat halukkaasti?

Englannin ulkoministeri tri Owen puhui Brysselissä helmikuussa 1978 ja sanoi, että ”täysin kypsä valtioliittojärjestelmä”, jota jotkut ovat yhä antautuneet ajamaan, on ”jalo päämäärä, mutta sellainen, joka useimmille meistä englantilaisista on epärealistinen ja joillekuille tarunomainen. Me emme voi nähdä kouraantuntuvia puitteita sille, miten yhdeksän hyvin erilaiset poliittiset, yhteiskunnalliset ja kulttuuriperinteet omaavaa valtiota . . . voi mitenkään yhtyä valtioliitoksi minkään poliittisen toimintajakson kuluessa, johon olisi realistista keskittyä.”

Saksalainen kuukausijulkaisu Unsere Arbeit sanoi otsikon ”Eurooppa huomenna” alla: ”Tie eurooppalaiseen liittovaltioon – jolla on oma lakia säätävä elimensä, hallituksensa, keskuspankkinsa ja kaikki riippumattoman valtion vertauskuvat – on vaikeakulkuinen ja täynnä esteitä. Eivät edes yhteismarkkinat, liittovaltion lähtökohta, . . . toimi kitkattomasti.”

Time-lehti sanoi talousyhteisöä kahdenkymmenen vuoden olemassaolon jälkeen ”pikemminkin kehittymättömäksi nuorukaiseksi kuin kypsäksi aikuiseksi” ja lisäsi, että ”edistyminen jatkossa kohti todella yhdentynyttä Eurooppaa on ehkä nykyään vielä kauempana kuin suuren kokeilun alussa. Jäsenvaltiot eivät epäröi kiertää talousyhteisön laitoksia, kun siitä koituu kansallista etua.”

Vaikka onkin tapahtunut edistymistä, näyttää siis siltä, että tämän länsieurooppalaisen yrityksen edessä on vielä suunnattomia ongelmia. Ne muistuttavat monella tavalla Yhdistyneiden Kansakuntien järjestön maailmanlaajuisessa mitassa kohtaamia ongelmia. Kääntäkäämme siis hetkeksi huomiomme siihen ja katsokaamme, onko se kenties onnistunut niin, että maailman ykseys on vihdoin saavutettavissa.

[Kaavio s. 8]

(Ks. painettu julkaisu)

Talousyhteisön maat

1 Italia 2 Ranska 3 Saksan liittotasavalta

4 Belgia 5 Alankomaat 6 Luxemburg

7 Englanti 8 Irlanti 9 Tanska

Ei vielä

10 Kreikka

11 Portugali

12 Espanja

Eurooppa

8

9

7

5

4

3

6

2

11

12

1

10

NORJA

RUOTSI

SAKSAN DEM. TASAV.

PUOLA

TŠEKK.

ITÄV.

UNKARI

JUGOSLAVIA

ALB.

AFRIKKA

[Kuva s. 5]

Winston Churchill sanoi: ”On otettu ensimmäinen askel, ja ensimmäinen askel on tärkein.”