Inkojen vaikuttava maailma
LENTOKONEEMME lähti Limasta ja nousi nopeasti korkealle kohti Andien vuoristoa. Pian me laskeuduimme Cuzcoon, inkojen muinaisen maailman keskukseen!
Inkojen valtakunta kasvoi nopeasti pienen pienestä pisteestä yhtä suureksi alueeksi kuin Belgia, Luxemburg, Alankomaat, Ranska, Sveitsi ja Italia ovat yhteensä. Sen jälkeen se yhtäkkiä kukistui huomiota herättänyttä nousuaan nopeammin harvalukuisten espanjalaisten seikkailijoiden käsiin.
Keitä olivat inkat? Millaista elämää he viettivät? Mikä aiheutti heidän kukistumisensa ja katoamisensa?
Valtakunnan synty
Perulainen oppaamme selitti, että ensimmäisen inkan, Manco Capacin, sanotaan perustaneen Cuzcon kaupungin auringonjumalan osoittamalle paikalle. Todellisuudessa inkojen historia alkaa kuitenkin vuoden 1200 paikkeilla. Siihen aikaan inkat olivat vain Cuzcon valtiaita ja yksi lukuisista Andeilla asuvista heimoista. Tarkemmin sanottuna ”inka” oli keisarin arvonimi. Nykyisessä kielenkäytössä sanalla inkat ymmärretään myös tämän valtakunnan asukkaita, vaikka he luultavasti kutsuivatkin itseään nimellä capac-cuna, ’loistavat’.
Inkojen sotakoneisto lähti hitaasti liikkeelle. Aikanaan he törmäsivät yhteen voimakkaan chanca-heimon kanssa. Mutta chancat eivät olleet suinkaan halukkaita antautumaan. Itse asiassa he tekivät yllätyshyökkäyksen Cuzcoon ja tunkeutuivat kaupunkiin. Inka Viracocha pakeni. Mutta hänen poikansa Pachacutec pysyi asemissaan. Hän järjesti puolustuksen ja karkotti chancat. Nyt oli luotu pohja Tahuantinsuyun (’Maailman neljän kulman’), inkavaltakunnan, nousulle.
Isänsä kuoleman jälkeen Pachacutecista (’maailman uudistajasta’) tehtiin inka vuonna 1438. Hänen ja häntä seuranneen pojan johdolla valtakunnan rajat työnnettiin yhä kauemmaksi, kunnes ne sulkivat piiriinsä noin miljoonan neliökilometrin laajuisen alueen, joka enimmäkseen tunnetaan nykyään Peruna, Ecuadorina, Boliviana ja Chilenä. Suurin osa tästä laajennuksesta tapahtui vain 30 vuodessa vuosina 1463–1493, ja eräällä maailman vuoristoisimmista alueista.
Hyvinvointivaltio
Pachacutec ei kunnostautunut ainoastaan sotilaana vaan myös yhteiskuntasuunnittelijana ja hallintomiehenä. Kertoessaan yhteiskuntajärjestelmästä oppaamme sai meidät hämmästymään, sillä hän kuvaili inkavaltakunnan hyvinvointivaltioksi. Hän selitti, että kukaan ei kärsinyt nälkää, mutta toisaalta laiskuuttakaan ei suvaittu.
Jokainen perhe kuului ayllu-nimiseen perheyhteisöön, joka asui sille määrätyllä alueella. Maa, sadot ja eläimet olivat heillä yhteisiä. Ayllu omisti maan, ja se oli vain lainassa sen jäsenillä. Joka vuosi syksyllä maa jaettiin uudestaan. Perheen suuruuden mukaan maata saatiin joko enemmän tai vähemmän.
Maatalous oli heidän kulttuurinsa tuki ja turva. Kansan oli viljeltävä maata kaikkien hyväksi: valtion, papiston ja itsensä hyväksi. Valtion mailta saadut sadot koottiin aateliston, virkamiesten ja armeijan käyttöön samoin kuin kansan käyttöön katovuosien varalta.
Veroja maksettiin osallistumalla yleishyödyllisiin töihin. Lisäksi jokaiselta työkykyiseltä, veroa maksavalta miespuoliselta intiaanilta edellytettiin sotapalvelukseen osallistumista milloin tahansa.
Mitä muuta odotettiin kansalta? Merkittävä inkojen vaatimus oli se, että jokaisen miehen piti mennä naimisiin 20-vuotiaana. Ja jos hän epäröi, päällikkö valitsi hänelle vaimon.
Meidän vielä miettiessämme tällaista kovaa komentoa oppaamme käsitteli lyhyesti sen erästä toista puolta. Jokaista kymmentä veroa maksavaa työläistä johti conka-kamayoc. Kymmentä tällaista ryhmää hallitsi esimies. Kymmenen esimiestä oli korkeamman esimiehen, kuten esimerkiksi kyläpäällikön, vallan alla. Piiripäällikkö hallitsi kymmentä tuhatta ihmistä. Kymmenen piiriä kuului apon eli neljännestä hallitsevan maaherran alaisuuteen. Itse valtio oli neljässä osassa, sillä pääkaupungista Cuzcosta lähteneet neljä maantietä jakoivat sen siten luonnollisella tavalla. Koko järjestelmä vaati 1331 virkamiestä aina 10000 asukasta kohti, ja valvonta ulottui jokaiseen ihmiseen valtiossa.
”Jumalallinen” inka
Inkakulttuurin keskipisteenä oli itse keisari, joka ”Auringon poikana” nautti parhaimmista eduista. Tavallisesti neuvonantajien kokous valitsi seuraajaksi kyvykkäimmän inkan coyan eli päävaimon laillisista pojista. Vaikka hänellä oli sivuvaimojen haaremi, coya oli hänen todellinen vaimonsa ja useimmiten myös hänen oma sisarensa.
Inka oli poliittinen hallitsija, valtionuskonnon pää ja ”jumalallinen” kansalle. Hänen valtansa oli ehdotonta ja taitavaa. Kuinka niin?
Inkan monet jälkeläiset pitivät hallussaan tärkeitä asemia päähallintomiehinä. Esimerkiksi neljän neljänneksen maaherrat olivat kaikki verisukulaisia. Ja siihen aikaan kun espanjalaiset valloittajat tulivat, inka Huayna Capacilla sanotaan olleen 500 miespuolista jälkeläistä.
Voitetut kansat liitettiin nopeasti vallitsevaan työpalvelujärjestelmään. Mutta epäilyttävät osat alistetusta kansasta siirrettiin pois kotiseudultaan, ja uskolliset ketšuaa puhuvat mitakona-nimiset ihmiset tulivat heidän tilalleen ja toivat inkakulttuurin.
Inkajärjestelmä ja sen yhdentämispyrkimykset olivat niin loppuun saakka harkittuja, että se näkyy vielä tänäkin päivänä. Noin viisi miljoonaa ihmistä puhuu edelleen ketšuaa, mukaan luettuna se mies, joka toimi oppaanamme. Hän vertasi nykyisiä comunidades-yhteisöjä vanhoihin aylluihin. Ihmisten maanviljelystavat, luonne ja heidän musiikkinsa kuvastavat kaikki vanhaa inkojen elämäntapaa.
Tehokas tiedonvälitysjärjestelmä
Miten oli mahdollista pitää laaja valtakunta koossa? Oppaamme kiinnitti huomiomme maanteiden ja siltojen hämmästyttävään verkostoon ja lähettijärjestelmään.
Koska pyörän käyttö oli epäkäytännöllistä vuoristoisessa maastossa, inkat eivät koskaan käyttäneet sitä. Niinpä kaikki maantiet rakennettiin kävelyä ja laamoilla tapahtuvia kuljetuksia varten. Pohjoisessa sijaitsevasta Tumbesista johti Chilessä olevaan Purumuacaan seitsemän metriä leveä ja noin 4000 kilometriä pitkä rannikkotie. Kapeampi Andien maantie oli noin 5200 kilometriä pitkä, ja siinä oli toistasataa siltaa.
Ajattele, miten tehokkaita nämä valtatiet olivat. Joka 7,2 kilometrin päässä oli ”kilometripylväs”, ja 19–29 kilometrin välein oli levähdysasemia. Lisäksi oli pienempiä asemia lähettejä eli viestinjuoksijoita varten. Jokainen juoksija, jolla oli yllään selvästi erottuva ruudullinen päällysvaippa, juoksi 2,4 kilometriä. Tällä tavalla he saattoivat saada viestin yli 2000 kilometrin päähän viidessä vuorokaudessa!
Taide ja arkkitehtuuri
Eräässä paikallisessa museossa meille paljastui, että inkojen taide oli ankaran yksinkertaista. Vikunjan villasta he kutoivat pitkälle kehittynein menetelmin erinomaisia tekstiilejä, mutta ne olivat mielikuvituksettomia.
Mutta kultasepän ammatissa he olivat erinomaisia. Kulta- ja hopeaseppien taito oli niin suuressa arvossa, että he asuivat erillisellä alueella ja heidät oli vapautettu verojen maksusta. Se, mitä espanjalaiset näkivät, sävähdytti heitä.
Sen perusteella, miten oppaamme kuvaili Cuzcoa, kultaa oli kaikkialla. Jotkin rakennuksista oli päällystetty kullalla. Heinällä katettuihin temppelien kattoihin oli kudottu kultasäikeitä. Auringon temppeli ja sen aidattu alue olivat tupaten täynnä kultaesineitä.
Mutta miten tahansa muuten inkat edistivätkin kulttuuria, se kalpenee heidän arkkitehtuurinsa ja kaupunkisuunnittelunsa rinnalla. Heidän jättimäisistä kivistä rakentamilleen aikaansaannoksille ei löydy vertaa länsimaissa. Rakennusten koko ja lukumäärä ovat typerryttäviä.
Sacsahuamánin, Cuzcon suojaksi rakennetun linnoituksen, väitetään olevan ihmisen mahtavimpia insinööritaidon näytteitä. Tällä rakennelmalla on pituutta 550 metriä. Kolme sisäkkäin olevaa massiivista kivimuuria ulottuu 18 metrin korkeuteen. Jotkin valtavan suurista peruskivistä painavat 90–135 tonnia! Koko linnoitus on rakennettu noin 300000 kivestä.
Olimme innokkaita kokeilemaan, voisimmeko työntää kynäveitsen terän kivien väliin, mutta emme voineet! Millä hiontamenetelmällä he olivat aikaansaaneet tämän? Kukaan ei tiedä. Sen lisäksi nämä kivet on tukittu niin etevästi toisiinsa, että ne ovat säilyneet monissa maanjäristyksissä. Eikä kukaan ole pystynyt vääntämään niitä irti käytettäväksi muihin rakennustarkoituksiin!
Jumalia ja pyhiä esineitä
Millainen oli inkojen elämänkatsomus ja uskonto? Valtio ja uskonto kävivät käsi kädessä. Inkat uskoivat luojan, Viracochan, olemassaoloon. Hänen rinnallaan sanotaan olleen suuri joukko vähäisempiä jumalia. Tärkein oli Inti, auringonjumala. Auringonjumalasta tuli jopa inkakulttuurin vertauskuva ja auringonpalvonnasta valtionuskonto.
Oli olemassa suuri papisto samoin kuin monia temppeleitä. Papit ennustelivat ja esittivät uhreja säännöllisissä, loisteliaissa juhlamenoissa. Mutta tavallisilla ihmisillä oli erilainen, yksinkertaisempi uskonto, joka oli yhteydessä pyhiin paikkoihin ja esineisiin ja jota he nimittivät huacaksi. Huaca saattoi tarkoittaa mitä tahansa – esimerkiksi temppeliä, vuorta, jokea, eläimiä, kiviä, esi-isien muumioita ja tähtiä. Maanviljelys oli pyhää, ja kaikesta siihen liittyneestä tuli huaca. Aurinko oli tärkein pyhistä kohteista. Ihmiset elivät niin että pysyivät hyvissä väleissä huacojen kanssa.
Inkojen valta päättyy
Inkojen loiston ja vallan ollessa korkeimmillaan Huayna Capac kuoli vuonna 1527. Valtataistelu johti viisi vuotta kestäneeseen sisällissotaan. Mutta kaksi viikkoa sen jälkeen kun Atahualpa oli voittanut velipuolensa Huascarin, espanjalainen Pizarro astui näyttämölle. Hän oli lähtenyt Tumbesista kohti Cajamarcaa ainoastaan 180 miehen kanssa, joista 67 oli hevosilla ratsastavia ritareita. Atahualpa tiesi heidän tulostaan.
Oliko hän utelias? Oliko hän liian itsevarma? Vai uskoiko hän taikauskoisesti jotakin noista valkoisista partaisista muukalaisista? Kukaan ei tiedä sitä. Se on varmaa, että jos hän olisi pitänyt heitä uhkana, hän olisi voinut tuhota heidät täysin, kun he kapusivat satojen kapeiden vuorensolien läpi. Mutta Atahualpa istui ja odotti.
Lopulta espanjalaiset saapuivat ja miehittivät tyhjäksi jätetyn Cajamarcan. Nyt Pizarro häpeämättömyytensä huipuksi kutsui Atahualpan tapaamaan häntä kaupunkiin – mutta aseettomana! Suostuisiko Atahualpa siihen? Väijytyksen asettaminen ei ollut uutta inkojen strategiassa. Joka tapauksessa marraskuun 16. päivän iltana vuonna 1532 Atahualpa marssi Cajamarcan torille. Hän tuli täydessä kuninkaallisessa puvussa seurueen kanssa, mutta kenelläkään ei ollut aseita. Oliko hänellä syytä luottaa muukalaisiin? Vai oliko se kasvojen pelastamiseksi tarkoitettu ele, koska hän ei halunnut näyttää pelkurilta? Me emme tiedä.
Roomalaiskatolinen pappi astui esiin tervehtimään inkaa. Kirjailija Hammond Innes kuvailee, mitä tapahtui seuraavaksi: ”Näyttää erittäin mahdolliselta, että munkki ojensi Atahualpalle Raamatun auktoriteettina, johon kristillinen usko perustui, ja että inka heitti sen maahan. Riippumatta siitä, miten vaikeaa hänen onkaan voinut olla ymmärtää dominikaanimunkin teologisia perusteluja, hänellä ei ole voinut olla mitään harhakuvaa siitä, mihin tämä pyrki: tämä surkea tonsuuripäinen muukalainen, jolla oli risti kaulassa, kehotti häntä luopumaan omasta jumaluudestaan sellaisen jumalan hyväksi, jonka hänen oma kansansa oli typerästi surmannut, ja samanaikaisesti tunnustamaan Kaarle-kuninkaan itseään suuremmaksi kuninkaaksi. Hän joutuisi toisin sanoen menettämään kaiken sen, minkä saavuttamiseksi hän oli juuri taistellut niin kovasti. Hän vihastui heti tällaisesta julkeudesta ja hylkäsi väistämättä Raamatun. Kertomus siitä, miten hän osoitti ylväästi kädellään aurinkoa ja sanoi: ’Minun Jumalani elää yhä’, pitää todennäköisesti paikkansa.”
Yhtäkkiä kuului tykinlaukaus, jonka jälkeen espanjalainen ratsuväki hyökkäsi ilmestyen äkkiä torille sitä ympäröineistä pienistä sisäänkäytävistä. Puolessa tunnissa intiaanit oli nujerrettu ja 6000 oli surmattu. Ainoa haavoittunut espanjalainen oli Pizarro, joka sai miekanpiston puolustaessaan Atahualpaa, jonka hän halusi elävänä. Atahualpa oli vanki!
Atahualpalle luvattiin, että hän saisi pitää henkensä, jos hän täyttäisi, kuten hän oli tarjoutunut tekemään, vankilanaan toimineen suuren huoneen kerran kullalla ja kahdesti hopealla. Esineitä tuli valtakunnan joka kolkasta. Mutta espanjalaiset eivät olleet tyytyväisiä. Heidän kullanhimonsa vaati lisää. Lopulta heillä oli koossa uskomattoman suuri aarre.
Mutta Atahualpa oli elossa, eikä häntä ollut vapautettu. Se ei johtunut siitä, että hän ei ollut pitänyt sopimusta omalta puoleltaan, mutta hän oli heidän tiellään. Niinpä he esimerkiksi syyttivät häntä kapinan suunnittelemisesta. Sen lisäksi he syyttivät häntä ”rikoksista Espanjan valtiota vastaan” omassa maassaan! Häntä kuulusteltiin ja hänet ”todettiin syylliseksi”. Koska hän pyysi, että hänet teloitettaisiin jollakin muulla tavalla kuin polttamalla, mikä oli vastoin inkan tuonpuoleisesta elämästä omaamaa uskonnollista käsitystä, hänet kuristettiin, ehkä kaularaudalla, mutta vasta sen jälkeen kun hän oli suostunut siihen, että hänet kastetaan roomalaiskatolilaiseksi. Tämä tapahtui 29. elokuuta vuonna 1533.
Inkat tekivät espanjalaisille heikkoa vastarintaa näiden edetessä pitkin suurta valtatietä Cuzcoon. Pääkaupunki kukistui 15. marraskuuta 1533. Se merkitsi inkojen vallan loppua.
Inkojen suurvalta ei palautunut enää entiselleen, vaikka espanjalaiset valloittajat asettivat kuninkaaksi nukkeinkan ja riitelivät keskenään, vaikka inkat kapinoivat ja Pizarro murhattiin. Uudestaan syntynyt inkavaltio oli lyhytikäinen, ja se kesti vain 36 vuotta. Itse asiassa Tupac Amaru oli viimeinen inka. Hänet mestattiin Cuzcon torilla. Hänen mukanaan inkojen historian kello lopulta pysähtyi.
Kohti nykyaikaa ja tulevaisuus
Espanjalaiset ihailivat inkojen hallintoa, ja monia instituutioita säilytettiin tai muokattiin. Mutta kansana intiaanit eivät todellisuudessa koskaan omaksuneet espanjalaisia tapoja. He säilyttivät elossa monia vanhoista tavoista ja sekoittivat niihin roomalaiskatolisia seremonioita.
Vuorenhuipulla sijaitseva Machu Picchun kaupunki valaisee sitä, että espanjalaisten ei onnistunut tukahduttaa inkojen sisintä olemusta. Amerikkalainen tutkimusmatkailija Hiram Bingham löysi sen vasta vuonna 1911. Koska se sijaitsee kahden Andien huipun välissä 2440 metrin korkeudessa ja 610 metriä Urubambajoen yläpuolella, espanjalaiset maahanhyökkääjät eivät koskaan löytäneet sitä. Rakennettiinko se varuskunnaksi? Vai oliko se auringon neitsyitten salainen turvapaikka? Arvoitusta ei ole koskaan ratkaistu.
Miten surullisen lopun inkat kansana kokivatkin, niin nykyään tämän kansan jälkeläisiä asuu Perussa, Boliviassa, Chilessä ja Ecuadorissa. Jehovan todistajat ovat saarnanneet Jumalan valtakunnan hyvää uutista näiden ihmisten keskuudessa. Inkojen ”pyhässä laaksossa”, Urubambanlaaksossa, ja sen ympärillä asuvat intiaanit ovat ottaneet halukkaasti vastaan raamatullista kirjallisuutta. Cuzcossa on kolme onnellista kristillistä seurakuntaa. Jotkut niiden jäsenistä väittävät polveutuvansa inkoista.
Myös Boliviassa Titicacajärven ympäristössä on useita kristillisiä seurakuntia. Ne koostuvat enimmäkseen aimaraintiaaneista, mutta monet bolivialaiset ketšuaintiaanit ovat yhtä lailla omaksuneet tosi kristillisyyden.
Voivatpa he yksilöinä seurata juuriaan inkoihin asti tai eivät, niin he odottavat aikaa, jolloin Jumalan valtakunta lähitulevaisuudessa yhdistää kaikkiin heimoihin ja kieliin kuuluvia ihmisiä. Nekin, jotka ovat olleet kauan kuolleina, palaavat ja saavat tilaisuuden elää ikuisesti maan päällä. (Apt. 24:15) Tulevatko inkojen muinaisen maailman edustajat olemaan tässä onnellisessa joukossa? Siitä ei ole epäilystäkään. – Lähetetty.
[Tekstiruutu s. 24]
”The World Book Encyclopedia” -teos sanoo: ”Kaikilla ihmisillä on yhteinen syntyperä. Mutta monet ihmisryhmät ovat eläneet erillään pitkiä aikoja ja ovat erilaistuneet toisistaan vaihtelevin tavoin.” Tällainen vaihtelu voi paljon lisätä ihmisen elämästä saamaa nautintoa.