Valloituksia kirkon nimessä
”Jos Jeesus eläisi nykyään, hän olisi vapaustaistelija.” Nämä erään huomattavan protestanttisen kirkonmiehen sanat kuvaavat osuvasti erästä suuntausta nykykristikunnassa. Muuan afrikkalainen piispa ylistää menestyksekkäitten vallankumouksellisten ”vanhurskasta väkivaltaa”. Protestanttiset kirkot antavat rahalahjoituksia kansallismielisille sissijärjestöille. Papit tarttuvat aseisiin ”vapautuksen teologian” puolesta. Uskonnolliset ihmiset näyttävät yhä useammin olevan valmiita käyttämään väkivaltaa saavuttaakseen tavoitteensa. Onko se sinusta oikein? Tämä kirjoitus tarkastelee erästä historiallista esimerkkiä ”kristillisen” väkivallan käytöstä. Siihen sisältyy joitakin vakavoittavia opetuksia.
KULTA, kunnia ja evankeliumi. Näiden kolmen seikan väitetään aiheuttaneen siirtokuntien perustamisen Amerikan mantereelle. Muuan siirtolainen tunnusti menneensä Amerikkaan ”palvellakseen Jumalaa – – ja myös tullakseen rikkaaksi”!
Vuonna 1992 tulee kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun Kristoffer Kolumbus ylitti ensimmäisen kerran Atlantin ja avasi näin tien siirtokuntien perustamiselle. Kolumbuksen pitkä, monivaiheinen matka aloitti jännittävän aikakauden, jonka kuluessa Amerikan mantereelle tehtiin monia tutkimusmatkoja. Niiden johdosta sanomattomat rikkaudet virtasivat Atlantin yli Eurooppaan, jonka uskonto puolestaan istutettiin tuohon vieraaseen maahan. Laskun saivat suurimmaksi osaksi maksaa Amerikan alkuasukkaat, joita vierasmaalaiset alistivat ja hävittivät voimallaan, petollisuudellaan, julmuudellaan ja oudoilla sairauksillaan.
Näitä vierasmaalaisia alettiin sanoa konkistadoreiksi (valloittajiksi). He olivat ”merkillinen sekoitus sekä pyhimystä että paholaista”, kuten historioitsija J. F. Bannon asian ilmaisi. He olivat epäilemättä urhoollisia, ja nykyajan koululaisetkin tietävät joistakin heidän urotöistään.
Kukapa ei olisi kuullut Vasco Nuñez de Balboasta, joka taivalsi Panaman kannaksen yli, läpi tuntemattomien metsien, vuorten ja soiden, ja sai näin ensimmäisenä valkoisena miehenä nähdä Tyynen valtameren? Tai Hernán Cortésista, joka voittaakseen atsteekit samosi miehineen pitkin ja poikin maata, joka nykyään tunnetaan Meksikona? Sitten olivat Francisco Pizarro ja hänen veljensä, jotka yli kaksi vuotta kestäneiden ankarien taistelujen jälkeen valloittivat mahtavan inkavaltion, joka sijaitsi nykyisessä Perussa. Oli myös Pedro de Valdivia, joka suuntasi etelään, valloitti Chilen ja ajoi araukaani-intiaanit maasta.
Kuinka he pystyivät valloittamaan niin nopeasti suuria valtakuntia, jotka olivat jo pitkään olleet olemassa? Syitä on monia. Esimerkiksi Cortésin menestys atsteekkeja vastaan johtui luultavasti osittain atsteekkivaltion sisäisistä levottomuuksista. Atsteekit joutuivat myös ensimmäistä kertaa tekemisiin eurooppalaisten varsijousien, muskettien, miekkojen ja ratsumiesten kanssa. Atsteekkien hallitsija Montezuma uskoi lisäksi, että Cortés oli takaisin palaava jumala.
Millaisia syyt sitten lienevätkin, voitokkaita konkistadoreja seurasivat pian ”maanviljelijät, kaivostyöläiset ja papit, jotka kaikki olivat varustautuneet asettumaan pysyvästi uuteen maailmaan”. Mitä tekemistä uskonnolla sitten oli näiden valloitusten kanssa?
Uskontonsa palveluksessa
Käännytys oli varmasti tämän suuren uhkayrityksen tärkeimpiä tavoitteita. Useimmat konkistadorit olivat espanjalaisia, ja kaksi tuon maan huomattavaa hallitsijaa, Ferdinand ja Isabella, olivat ”nostattaneet kansallismielisen ja uskonnollisen kiihkon aallon”, jonka vaikutukset ilmenivät selvimmin Latinalaisen Amerikan valloituksessa. – Encyclopædia Britannica.
Vuonna 1493 paavi Aleksanteri VI jakoi maailman portugalilaisten ja espanjalaisten löytöretkeilijöiden kesken siten, että Espanja sai kaikki ne maat, jotka sijaitsevat länteen pohjoisnavan ja etelänavan välisestä, Kap Verden saarista 480 kilometriä länteen sijaitsevasta kuvitellusta linjasta. Se olisi ”korvaus pakanoiden käännyttämisestä”. Nämä kaksi maata tekivät myöhemmin Tordesillasin sopimuksen, jolla ne ratifioivat tämän jaon ja tekivät siihen korjauksen siirtämällä rajaa kauemmaksi länteen.
Tämän paavin asioihinpuuttumisen vaikutukset ovat, kiinnostavaa kyllä, vieläkin nähtävissä. Kun nykyisen Brasilian rannikko löydettiin, sen havaittiin sijaitsevan Portugalin puoleisessa maailmanosassa. Niinpä Brasiliassa puhutaan yhä tänä päivänä portugalia, vaikka muualla, suurimmassa osassa Etelä- ja Väli-Amerikkaa puhutaan espanjaa.
Monet konkistadorit näyttävät pitäneen mielessään tehtävänsä uskonnollisen puolen. Esimerkiksi professori P. J. Mahon ja jesuiittapappi J. M. Hayes kirjoittavat: ”Cortés ei koskaan unohtanut alkuasukkaiden käännyttämisen tavoitetta. Yhdessä vuonna 1524 päivätyssä keisarille lähettämässään raportissa hän sanoo, että ’niin usein kuin olen kirjoittanut teidän Pyhälle Majesteetillenne, olen kertonut teidän Korkeudellenne siitä, miten halukkaasti jotkut alkuasukkaat ottavat vastaan Pyhän katolisen uskon ja tulevat kristityiksi. Ja olen anonut teidän Keisarilliselta Majesteetiltanne, että te hyvyydessänne siksi lähettäisitte hyvää, esimerkillistä elämää viettäviä uskovaisia.’” – Trials and Triumphs of the Catholic Church in America.
Historioitsija William H. Prescott lisää: ”Espanjan hallitus halusi mitä innokkaimmin nähdä intiaanien kääntyvän. Se kulki punaisena lankana kaikissa hallituksen antamissa ohjeissa ja antoi läntisellä pallonpuoliskolla tehdyille sotaretkille ristiretkien leiman.” Huomaa kuitenkin tämä: ”Käännytystyön tehokkuudesta ei ollut epäilystäkään, olipa kääntymys kuinka nopeaa ja keinot kuinka väkivaltaisia tahansa. Miekka oli hyvä peruste, kun sanat eivät riittäneet.”
Näissä seikkailijoissa oli heidän käännytystyöhön ryhtyessään usein erikoislaatuinen sekoitus sekä vilpittömyyttä että häikäilemättömyyttä. Ajattele esimerkiksi sitä, mitä tapahtui inkahallitsija Atahualpalle.
Atahualpan kääntymys
Inkavaltion valloitti Pizarro. Koska Pizarrolla oli hyvin vähän sotilaita, hän oli sitä mieltä, että inkavaltio voitaisiin valloittaa vain ottamalla Atahualpa panttivangiksi. Hän järjesti niin, että hän tapaisi inkahallitsijan Cajamarcassa marraskuun 16. päivänä 1532. Mutta ennen Atahualpan saapumista Pizarro sijoitti salaa tykkinsä ja sotilaansa tapaamisaukion kolmelle sivustalle. Sitten tuo hallitsija saapui yli 3000 miehensä kanssa, joilla ei ollut aseinaan muuta kuin pieniä nuijia ja linkoja.
Historioitsija Robert Barton kertoo, mitä sitten tapahtui: ”Dominikaanimunkki Vicente de Valverde lähestyi valtaistuinta Raamattu kädessään selittääkseen kristillisyyden pyhiä voimia. Hän alkoi kuvailla Luojaa ja puhui laajasti Jeesuksesta Kristuksesta ja siitä, miten tämä antoi henkensä ristillä. Hän pyysi lopuksi Atahualpaa luopumaan pakanauskonnostaan ja tunnustamaan herrakseen keisari Kaarle V:n, joka suojelisi häntä tästä lähin tässä maailmassa aivan kuten Jeesus Kristus tulevassa.” – A Short History of the Republic of Bolivia.
Inkahallitsija on varmasti hämmästellyt tätä puhetta. Bartonin mukaan hän vastasi: ”Teidän Jumalanne surmattiin niiden miesten toimesta, jotka Hän oli luonut, kun taas minun Jumalani (tässä vaiheessa hän osoitti kädellään suurta, punaisena hehkuvaa aurinkoa, joka oli juuri laskemassa vuorten taa) elää ikuisesti ja suojelee lapsiaan. Mitä oikeutta teillä on puhua minulle näin?” Munkki viittasi Raamattuun ja ojensi sen Atahualpalle, joka heitti sen maahan. Munkki Vicente nosti Raamattunsa ylös ja kiirehti kertomaan Pizarrolle, mitä oli tapahtunut. Hänen kerrotaan sanoneen: ”Hyökätkää heti. Minä annan teille synninpäästön.” Pizarro antoi hyökkäysmerkin, mikä johti siihen, että satoja puolustuskyvyttömiä intiaaneja tapettiin ja Atahualpa otettiin vangiksi.
Atahualpa neuvotteli Pizarron kanssa vapauttamisestaan. Hän tarjosi lunnaiksi valtavat määrät kultaa ja hopeaa, ja Pizarro suostui tarjoukseen. Mutta kun Pizarro sitten sai nämä aarteet, hän ei pitänytkään lupaustaan. Atahualpa saatettiin oikeuden eteen, ja epäjumalanpalvelijana hänet tuomittiin poltettavaksi roviolla. Monet Pizarron neuvonantajista esittivät vastalauseensa tämän osoittaman petollisuuden vuoksi. Heidän joukossaan ei kuitenkaan ollut pappi Valverde. Lopulta Atahualpa tunnustautui kristityksi ja hänet kastettiin. Siitä huolimatta hänet surmattiin elokuun 29. päivänä 1533. Historioitsija Carl Grimberg kertoo siitä: ”Atahualpan kaulaan pujotetaan nuoransilmukka. Papit ja munkit hymisevät rukouksiaan. Tempaus – inkapäällikköä ei ole enää olemassa.” – Kansojen historia.
Pizarro saattoi sitten päätökseen inkavaltion valloituksen. Sen yhteydessä ”hän rakensi kirkkoja, hävitti epäjumalankuvia ja pystytti teiden varsille ristejä.” (The Trials and Triumphs of the Catholic Church in America) Oliko hänen levittämänsä uskonto mielestäsi tosi kristillisyyttä?
Millaisia olivat tulokset?
Sotilaallinen menestys oli ilmeinen. Pienet konkistadoriryhmät valloittivat uusia alueita kotimaalleen ja saivat yleensä itselleen kunniaa ja rikkauksia. Mutta saavuttivatko he kristillisiä tavoitteitaan käyttämällä väkivaltaa?
Jonkin aikaa on voinut näyttää siltä. ”Ensimmäisillä retkillä mukana olleet papit vanhurskaasti hävittivät temppelit ja epäjumalankuvat sekä tuomitsivat pakanuuden; joukkokääntymykset alkoivat, kun Espanjasta saapui lähetyssaarnaajia – –. Intiaanit ottivat kasteen innokkaasti vastaan.” (Encyclopædia Britannica) Mutta kuinka todellisia kääntymykset olivat?
Historioitsija Ruggiero Romano selittää: ”Tämän maan alkuasukkaille on jo kauan opetettu evankeliumeja, mutta silti he eivät ole kristittyjä sen enempää kuin he olivat valloittajien tullessa, sillä heillä ei ole nykyään yhtään enempää uskoa kuin tuohon aikaan – –. Vanha pakanallinen jumala Pacha-Mama (Maaemo) on yhä elossa nykyisessä Boliviassa ja Perun eteläosissa, vaikkakin Neitsyt Mariaan sulautuneena – – Meksikossa Guadalupen neitsyen palvonta juontaa juurensa Tonantzin-jumalattaren (jumalten Äidin) palvonnasta.” – Mecanismos da Conquista Colonial.
Sama kirjoittaja sanoo edelleen: ”Monessa tapauksessa evankeliointi epäonnistui – –, koska evankeliumia saarnattiin väkivallan avulla. Miten joku voi tarjota uskontoa, joka teeskentelee rakkautta, mutta on samalla sitä mieltä, ’että vääräuskoisia vastaan käytetty ruuti on epäilemättä kuin Herralle poltettua suitsuketta’?”
Todella kristillisiä tavoitteita ei voida koskaan saavuttaa tällaisin väkivaltaisin keinoin. Miekan edessä tapahtuneet kääntymykset eivät koskaan voi johtaa tosi kristillisyyteen kuuluvaan persoonallisuuden muutokseen ja henkilökohtaiseen sitoutumiseen. Sen sijaan ”evankelistat” itse turmeltuivat. Pane merkille, miten monissa noista maista, jotka miekkaa kantavat evankeliset konkistadorit avasivat muulle maailmalle, on yhä katkeria erimielisyyksiä ja jakaumia. Nykyään jotkut sikäläisistä papeista ja nunnista yllyttävät taistelemaan nykyaikaisin asein ”vapautuksen teologian” puolesta.
Jeesus suhtautui asiaan toisin. Muistatko, miten hän suhtautui pidätysyönään Pietarin yritykseen suojella häntä miekan avulla? Jeesus sanoi: ”Pistä miekkasi takaisin paikalleen, sillä kaikki jotka miekan ottavat, ne miekkaan tuhoutuvat.” (Matteus 26:52) Hiukan myöhemmin tuona samana päivänä Jeesus sanoi Pontius Pilatukselle: ”Minun valtakuntani ei ole osa tästä maailmasta. Jos minun valtakuntani olisi osa tästä maailmasta, niin minun palvelijani olisivat taistelleet, jottei minua luovutettaisi juutalaisille. Mutta näin ollen minun valtakuntani ei ole täältä.” – Johannes 18:36.
Nuo pelottomat ja ajatuksia herättävät Jeesuksen sanat osoittavat, että jos hän eläisi nykyään maan päällä, hän ei varmasti olisi mikään vapaustaistelija eikä hän turvautuisi aseisiin. Siksi ne, jotka todella kulkevat Jeesuksen askeleissa, eivät voi osallistua tällaiseen väkivaltaan. (1. Pietari 2:21–23) Näin ollen me kysymme: Mitä ”valtakuntaa” sellaiset soturit kuin Cortés ja Pizarro todellisuudessa edustivat? Ja minkä ”valtakunnan” puolesta nykyajan protestanttiset ja katoliset pappisaktivistit taistelevat? Eivät selvästikään Jeesuksen Kristuksen hallitseman valtakunnan puolesta.
[Huomioteksti s. 18]
Konkistadoreissa oli heidän käännytystyöhön ryhtyessään usein erikoislaatuinen sekoitus sekä vilpittömyyttä että häikäilemättömyyttä
[Huomioteksti s. 19]
Vaikka he tarjosivat uskontoa, joka teeskenteli rakkautta, he pitivät vääräuskoisia vastaan käytettyä ruutia ”Herralle poltettuna suitsukkeena”