Ovatko geenien siirrot uhkapeliä?
”TÄLLAISTA on tapahtunut aiemmin harvoin luonnontieteessä”, ihmetteli Science News -aikakauslehti. Juuri kun tiedemiehet olivat vuonna 1974 alkaneet kehitellä geeninsiirron perustekniikkaa, annettiin kiireellinen varoitus heidän kokeittensa mahdollisista vaaroista. Hyvin epätavallista tässä oli se, että varoituksen julkaisijat eivät olleet vääriä tietoja saaneita pelonlietsojia vaan eturivin tiedemiehiä geenitutkimuksen alalla.
He ilmaisivat huolestumisensa niin sanotussa ”Bergin kirjeessä”, joka oli saanut nimensä Paul Bergistä, Stanfordin yliopiston tiedemiehestä, joka geeninsiirtotöittensä ansiosta oli yksi vuoden 1980 Nobelin kemianpalkinnon saajista. Yksi huomattava ”Bergin kirjeen” allekirjoittaja oli James D. Watson Harvardin yliopistosta, ja hänestä tuli kuuluisa vuonna 1953, jolloin hän oli mukana selvittämässä DNA:n rakennetta (josta hän on myös saanut Nobelin palkinnon).
Berg, Watson ja yhdeksän muuta huomattavaa tiedemiestä olivat huolissaan siitä, että geeninsiirrot voisivat johtaa ”sellaisten uudenlaisten tarttuvien DNA-ainesten syntymiseen, joiden biologisia ominaisuuksia ei voida täysin ennustaa”. Entä jos joku loisi uuden bakteerin ja se karkaisi laboratoriosta ja aiheuttaisi hirvittävän tautiepidemian? Kirjeessä vaadittiin eräitten kokeitten lykkäämistä ja ohjesääntöjen laatimista, joilla voitaisiin taata kaikkien tulevien kokeitten turvallisuus. ”Bergin kirje” johti siihen, että Yhdysvaltain kansallinen terveysjärjestö NIH julkaisi mutkikkaat ohjesäännöt geeninsiirtojen valvomiseksi.
Sillä välin kävi selväksi, että geeninsiirtotekniikka, olipa se vaarallista tai ei, olisi kaupallisesti ehkä oikea kultakaivos. Voisivatko bakteerit tuottaa halvempaa, luotettavampaa insuliinia? Biologian professori Jonathan King on sanonut: ”Insuliinia myydään diabeetikoille vuosittain 100 miljoonan dollarin arvosta.” Voisivatko paremmat kasvigeenit lisätä satoja tai vähentää lannoitteiden tarvetta tai aikaansaada ravitsevampia kasveja? Kuvittele millaista olisi tällaisten kasvien menekki. ”Maanviljelys on edelleen maailman suurinta liiketoimintaa”, sanoo biologian professori Bonner Caltech-yhtiöstä.
Nämä mahdollisuudet ovat johtaneet siihen, että nopeassa tahdissa on syntynyt uudenlaisia geenisäätelyyn erikoistuneita yhtiöitä. Erästä tällaista yhtiötä, Genentechiä, oli vuonna 1976 perustamassa myös eräs ”Bergin kirjeen” allekirjoittanut professori. Professori sijoitti Genentechiin 500 dollaria, mutta kun yhtiö aloitti osakeannin vuonna 1980, hänen osuutensa arvo oli yhtäkkiä 40 miljoonaa dollaria! Ilmeisesti ne, jotka ostavat osakkeita, ajattelevat, että geeninsiirrosta tulee vielä suurta liiketoimintaa. ”Tämä työ on tärkeämpää kuin mikään atomihiukkasten keksimisen jälkeen”, kerskuu erään lääketehtaan edustaja.
Muutaman viime vuoden aikana USA:ssa on perustettu monia pikkufirmoja, joista Genentech on yksi, ja sellaiset jättiyhtymät kuin Standard Oil of California, Monsanto ja Du Pont käyttävät miljoonia dollareita geenitutkimuksiin. Viime vuoden kesäkuussa syntyi kova hälinä, kun Yhdysvaltain korkein oikeus päätti, että geneettisesti muutettuja elämänmuotoja voidaan patentoida siinä missä muitakin keksintöjä.
Ilmassa on rahan hajua, eikä ole yllätys, että tiedemiehet ovat viime aikoina levittäneet tietoa, jonka mukaan geeninsiirrot eivät ehkä olekaan kovin vaarallisia. He viittaavat siihen, etteivät useimmissa kokeissa käytettävät bakteerikannat voi säilyä elossa laboratorion ulkopuolella. Tavallisesti he sanovat, että muuttuneen DNA:n luomat eliöt ovat geneettisesti ”rampoja” ja siksi vähemmän vaarallisia ihmiselle kuin luonnonvarainen muunnos. Tri Watson kenties symboloi uutta asennetta, kun hän nyt pitää sitä, että hän allekirjoitti ”Bergin kirjeen”, ’elämänsä typerimpänä tekona’.
Onko tiedemiehillä vahvoja tieteellisiä todisteita tämän uuden mielipiteen puolesta? Ei ole, myöntää tri Berg. Hän sanoo: ”Tietoja ei ole juurikaan enempää. On vain niin, että olemme miettineet asioita hieman enemmän; olemme siirtyneet aidan toiselle puolelle paljolti samojen tietojen kanssa.”
Edelleen tri Berg sanoo, että ”vaikka asiakirjat sisältävät runsaasti luottavaisia lausuntoja, niiden laatijoilla on kiistatta tällä alalla oma lehmä ojassa”.
Samalla tavalla on huolissaan tiedehistorioitsija Susan Wright, joka toteaa, että ainakin yksi NIH:n ohjesääntöjen keventämiseksi tehty päätös oli sellainen, että se ”ei perustunut kokemusperäisiin tietoihin vaan tiedemiesten mielipiteisiin”. Ammattijulkaisu Chemical and Engineering News myöntää, että vaikka geeninsiirrot ovatkin toistaiseksi olleet turvallisia, ”kourallinen arvostelijoita on kuitenkin sitä mieltä, että ne todisteet, joiden nojalla yhdistelmä-DNA-tekniikkaa on pidetty turvallisena, ovat kaikkea muuta kuin vakuuttavia ja että eräänlainen höyryjyräilmiö on rusentamassa alleen kaikki jäljellä olevat epäilykset ilman, että todella vastattaisiin yhä avoinna oleviin kysymyksiin”.
Turvallisuuskysymys on erittäin tärkeä nyt, sillä pienillä kokeilla ei ansaita rahaa; siihen tarvitaan massiivisia tuotantovälineitä. ”Se, että geeninsiirtotekniikka on nyt muuttamassa laboratorioista suuriin kaupallisiin tuotantolaitoksiin, lisää huimasti turvallisuusmääräysten tarvetta”, varoittaa USA:n ammatillisen keskusjärjestön AFL-CIO:n turvallisuusasiantuntija George Taylor. Turvallisuudessa on selvästikin suuri ero, jos petrimaljassa on muutama bakteeri tai jos suuret sammiot ovat täynnä bakteereja, ja niistä sitten pumpataan kaupallisia määriä insuliinia, interferonia tai muita valkuaisaineita.
NIH:n ohjesäännöt oli kuitenkin tarkoitettu laboratoriotutkimuksia varten, ja niitä noudatettiin vapaaehtoisesti. Noita ohjesääntöjä on lievennetty kaiken aikaa, eikä ole olemassa mekanismia, joka pakottaisi teollisuuden noudattamaan edes lievennettyjä ohjesääntöjä. Biologi King valittaa, että ”ohjesääntöjä on nyt heikennetty siinä määrin, että sen sijaan että ne suojaisivat väestön terveyttä, ne todellisuudessa suojelevat geeninsiirtotekniikan parissa työskenteleviä yhteiskunnan uteliaisuudelta ja sääntelyltä”.
Voisiko ihmisen kiire tämän uuden tekniikan hyödyntämiseksi johtaa biologiseen ympäristökatastrofiin?
Toinen vastausta kaipaava kysymys kuuluu: voidaanko geeninsiirroilla todella aikaansaada sitä, mitä tiedemiehet väittävät sillä voitavan aikaansaada? Esimerkiksi toivotaan, että geneettisesti muutetut kasvit voivat sitoa omaa typpeään maaperästä, mikä säästäisi melkoisesti lannoitteita ja niiden valmistuksen edellyttämiä kustannuksia ja energiaa. Voitaisiinko tällaisten kasvien geenistöä ohjailla?
Tiedemiehet tietävät, että eräät kasvit, kuten esimerkiksi soijapavut, eivät tarvitse lisätyppeä, koska niiden juuristossa elävät bakteerit sitovat niitä varten typpeä. Bakteerit saavat vuorostaan ravintoa kasveilta. Tämä molempia hyödyttävä järjestely sopii sekä soijapavuille että bakteereille, ja sen on ilmeisesti Luoja suunnitellut. Tiedemiehet haluaisivat parantaa tätä järjestelyä.
Mutta siinä on omat ongelmansa. Ei ole läheskään niin helppoa saada vieraita geenejä toimimaan asianmukaisesti kasveissa kuin bakteereissa. Niissä ei ole plasmideja, joista olisi apua, ja kasvit ovat mutkikkaampia kuin bakteerit.
Mutta jos geneettiset ongelmat voidaan voittaa, on vielä eräs peruskemiaan liittyvä suurempi ongelma. Luonnossa typpiatomit ovat kiinni toisissaan pareittain. Ennen kuin kasvi voi käyttää typpeä, nuo parit täytyy hajottaa. Se vaatii paljon energiaa riippumatta siitä, hajottaako typpiatomeja lannoitteita valmistava ihminen, bakteeri tai kasvi itse. ”Kasville tästä koituvat energiakustannukset eivät ole mitään vähäisiä”, myöntää eräs kasvitieteilijä. Menetetty energia johtaisi todennäköisesti siihen, että kasvit ovat pienempiä ja hehtaarisadot paljon alhaisempia.
On siis ilmeistä, ettei Luojan ajatus ollut lainkaan huono.
On totta, että geeninsiirroilla bakteerit voidaan saada tuottamaan ihmisen haluamia kemikaaleja. Mutta tekeekö se niistä parempia bakteereja? Ei tee. Mitä enemmän nämä pienet ”tehtaat” tuottavat niille arvottomia tuotteita, sitä enemmän ne kuluttavat sitä energiaa, jonka avulla ne voisivat kasvaa nopeammin tai vahvemmiksi. Bakteerien näkökulmasta katsottuna vierailla geeneillä täydennetty muunnos on todellisuudessa huonompi.
Jos ihminen ei voi parantaa vaatimattoman bakteerin rakennetta, voiko hän todella odottaa parantavansa paljon mutkikkaampien kasvi- tai eläinsolujen rakennetta? Tiedemiehet ihailevat aerodynaamisesti ”mahdottoman” kimalaisen lentoa, muuttolintujen suunnistusvaistoa, valaitten kaukokommunikointia ja luukudoksen geometristä ja rakenteellista täydellisyyttä. Ovatko he todella valmiita parantamaan Luojan piirustuksia? Nuori lapsi on voinut oppia purkamaan isänsä taskukellon, mutta merkitseekö se sitä, että hän voi suunnitella paremman kellon?
Samoin on nykyisten tiedemiesten laita. Hekin ovat purkaneet muutamia yksinkertaisia eliöitä ja myöntävät, etteivät täysin ymmärrä sitä, mitä ovat löytäneet niiden sisältä. Koska tiedemiehet eivät ymmärrä, miten monet pitkät osuudet DNA-rihmoista toimivat, he väittävät tällaisen DNA:n olevan ”surkastunutta” tai ”älytöntä”. (Aiemmin lääkärit puhuivat samalla tavalla umpilisäkkeestä ja kitarisoista, ennen kuin he saivat parempia tietoja.)
Siinä, että ihmiset ovat hyvin uteliaita tietämään, miten elolliset toimivat, ei ole mitään väärää. Jos ihmiset käyttävät synnynnäistä uteliaisuuttaan ottaakseen nöyrästi oppia Jehova Jumalan piirustuksista, he hyötyvät siitä. Mutta jos he ovat ahneita ja röyhkeitä ja yrittävät radikaalisti muuntaa Jumalan luomistöitä aineellisen voiton saamiseksi, he tulevat lopulta epäonnistumaan.
[Huomioteksti s. 10]
Entä jos joku loisi uuden bakteerin ja se karkaisi laboratoriosta ja aiheuttaisi hirvittävän tautiepidemian?
[Huomioteksti s. 11]
Rahanhajua on ilmassa, ja monet tiedemiehet ovat päättäneet, etteivät geeninsiirrot olekaan kovin vaarallisia