Bill of Rights – miksi se oli tarpeen?

YHDYSVALTAIN perustuslakiin kuuluva Bill of Rights -niminen perusoikeuksien luettelo on ollut niin suuren kiinnostuksen kohteena, että siitä on 50 vuoden kuluessa kirjoitettu noin 700 kirjaa – yli 40 kirjaa pelkästään tämän vuoden aikana. Koska vuonna 1991 tulee kuluneeksi 200 vuotta Bill of Rightsin voimaan astumisesta, tämä aihe kiinnostaa ihmisiä entistä enemmän. Eräs haastattelututkimus kuitenkin paljasti, että 59 prosenttia amerikkalaisista ei tiedä, mikä tämä Bill of Rights eli ’oikeuksien luettelo’ on.

Yhdysvaltain perustuslaki ratifioitiin vuonna 1788. Siihen oli kuitenkin mahdollista tehdä myöhemmin lisäyksiä, jotka selventäisivät joitakin perustuslain epätarkaksi jääneitä kohtia. Ensimmäiset kymmenen lisäartiklaa liitettiin perustuslakiin vuonna 1791. Nämä nimellä Bill of Rights tunnetuksi tulleet kymmenen lisäystä takasivat Yhdysvaltain kansalaisille joitakin yksilönvapauksia.

Miksi tarpeen?

Miksi Yhdysvalloissa tarvittiin Bill of Rightsia? Siellä oli jo vankka perustuslaki, joka oli nimenomaan tarkoitettu ’vapauden siunausten turvaamiseksi’ kansalaisille. Lisäykset olivat kuitenkin tarpeen, koska perustuslaissa itsessään oli ammottava aukko: siinä ei ollut täsmällisesti taattu kansalaisen perusoikeuksia.

Useimmat amerikkalaiset pelkäsivät sitä, että tunkeileva valtionhallinto riistäisi raa’asti yksilönvapauksia, erityisesti uskonnonvapauden. Historioitsija Charles Warren valaisee hieman tämän pelon syytä. Hän sanoo:

”Ihmiset väittivät kaikkialla, että samalla kun perustuslain ensimmäinen tavoite oli hallintojärjestelmän vakiinnuttaminen, sen toisena, yhtä tärkeänä tavoitteena piti olla kansan suojeleminen hallintojärjestelmältä. Kaikki menneet tapahtumat ja kaikki inhimillinen kokemus olivat opettaneet sen. – –

”He olivat eläneet ne katkerat ajat, jolloin he olivat nähneet hallitusten, sekä kuningasvallan että osavaltioiden hallitusten, loukkaavan ihmisoikeuksia; juuri niiden turvaamiseksi he ja heidän esi-isänsä olivat kovasti taistelleet siirtokunnissa ja Englannissa. – – He tiesivät, että hallitus saattaisi yrittää tulevaisuudessa tehdä sitä, mitä se oli tehnyt menneisyydessä, käyttipä valtaa kuningas, osavaltio tai liittohallitus – –. He päättivätkin, että Amerikassa sellainen hallitusvalta pitäisi jo alun alkaen panna tiukasti aisoihin.”

On totta, että monet osavaltioiden perustuslait olivat taanneet kansalaisille jonkin verran perusoikeuksia. Mutta historian tutkiminen paljastaa, että todellisuudessa vapauksien riisto oli yleistä joissakin osavaltioissa.

Siirtokuntien perustajat olivat tuoneet mukanaan monia Vanhan maailman tapoja Uuteen maailmaansa. He vainosivat vähemmistöryhmiä ja suosivat yhtä uskontokuntaa. Niinpä heti kun kiiri tietoja siitä, että perustuslaki oli tekeillä, vapautta rakastavat ihmiset alkoivat toimia saadakseen voimaan koko maassa pätevän perusoikeuksien luettelon, joka takaisi heidän vapautensa ja erottaisi kirkon valtiosta.

Jos ihmiset kerran niin kovasti pelkäsivät koko maan kattavaa keskushallintoa, miksi he sitten loivat sellaisen hallintojärjestelmän? Itsenäisyysjulistuksen allekirjoittamisen jälkeen vuonna 1776 tarvittiin uutta hallintojärjestelmää. Brittihallinto päättyi kaikissa siirtokunnissa. Osavaltiot hyväksyivät silloin niin sanotut konfederaatioartiklat, jotka yhdistivät ne yhdeksi kansakunnaksi – mutta vain nimellisesti. Muuan historioitsija totesikin seuraavaa: ’Kukin osavaltio halusi toimia erillisenä yksikkönä, ja kateus ja kilpailuhenki olivat vallitsevina niiden välisissä suhteissa.’

Tästä syystä hahmoteltiin keskushallitus, jossa toteutui vallan kolmijako: ylin lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovalta oli erotettu toisistaan. Diktatorisen hallinnon syntymisen estämiseksi nämä kolme eri haaraa tarkistivat ja tasapainottivat toistensa toimia. Varsinkin tuomiovaltaa käyttävä mahti suojeli ja tulkitsi perustuslaillisia oikeuksia. Korkein oikeus oli maan korkein oikeusaste, ja siitä tuli lain tulkitsija.

Ensimmäinen kongressi, joka kokoontui vuonna 1789, työskenteli luvatun kansalaisten oikeuksien luettelon, Bill of Rightsin, hyväksi uutterasti. Perustuslakiin saatiinkin kymmenen lisäystä. Nämä lisäykset liitettiin perustuslakiin 200 vuotta sitten eli 15. joulukuuta 1791. Itse perustuslain hyväksymisestä oli tuolloin tullut kuluneeksi vähän yli kolme vuotta.

Uskonnonvapaus

Uskonnonvapaus on tärkeimpiä kaikista Bill of Rightsin takaamista oikeuksista. Heti ensimmäisen lisäartiklan alussa sanotaan: ”Kongressi älköön säätäkö lakia, joka koskee uskonnon perustamista tai kieltää uskonnon vapaan harjoittamisen, taikka rajoittaa puhevapautta.”

Pane merkille, että tämä lisäys on kohdistettu kongressille eikä osavaltion lainsäädäntöelimille. Mutta 14. lisäyksen hyväksymisen jälkeen vuonna 1868 ensimmäinen lisäys alkoi soveltua myös osavaltioihin. Se antoi perustuslaillisen suojan sitä vastaan, ettei osavaltio saanut loukata yksilönvapauksia.

Ensimmäinen lisäartikla estää kongressia rajoittamasta uskonnonvapautta. Lisäksi se evää kongressilta oikeuden perustaa uskontokunta tai säätää uskontokuntaa koskevia lakeja. ’Uskonnon lakisääteisen perustamisen kieltävän’ lausekkeen tarkoituksena oli Thomas Jeffersonin mukaan ’seinän pystyttäminen kirkon ja valtion välille’.

Ensimmäinen lisäys takaa vapauden ilmaista mielipiteensä sekä uskonnollisissa että maallisissa asioissa, ja tästä lisäyksestä oli tuleva suuri perustuslaillinen kiistakysymys tulevaisuudessa. Yhdysvaltain perustajaisät tiesivät, että uskonnonvapaudella on syvällinen vaikutus kansalaisvapauksiin ja päinvastoin.

Miksi uskonto ensimmäisenä?

On merkille pantavaa, että Bill of Rightsin laatijat päättivät ottaa uskonnon esille ensimmäiseksi. Heidän kotimaissaan satoja vuosia kestänyt uskonnollinen kamppailu oli jättänyt lähtemättömän jäljen heidän mieleensä ja sydämeensä. He päättivät lujasti varoa noiden karvaiden taistelujen toistumista.

Uskonnonvapaus oli ensiarvoisen tärkeää näille ihmisille, koska he olivat kotoisin sellaisista maista, joissa oli uskosta luopumisen, harhaoppisuuden, paavinvallan ja rienaamisen kieltäviä lakeja ja jopa lakeja, jotka pakottivat tukemaan kirkkoa taloudellisesti. Tällaisten lakien noudattamatta jättämisestä saatettiin rangaista kiduttamisella, vangitsemisella tai kuolemalla. Thomas Jefferson ja James Madison ajoivatkin siksi kiihkeästi kirkon ja valtion erottamista toisistaan. Enää ei hallitus suhtautuisi suopeasti pappisvaltaan eikä toisinajattelijoiden vainoamiseen!

Joitakin Madisonin ajatuksia uskonnon pitämisestä erossa valtiosta on tallennettu asiakirjaan, jonka otsikkona on ”Mietintö ja vastalause”. Hän todistelee kaunopuheisesti, että tosi uskonto ei tarvinnut lain suomaa tukea, että keneltäkään ei tullut periä veroa jonkin uskonnon tukemiseksi ja että vaino oli valtion perustaman uskonnon väistämätön seuraus. Madison varoitti myös, että tällainen järjestelmä jarruttaisi kristillisen evankeliumin julistamista.

Jefferson oli samaa mieltä Madisonin kanssa ja sanoi, että valtion tuki heikentää kristillistä uskontoa: ’Kristillisyys kukoisti kolmesataa vuotta ilman valtionkirkkoa. Sen puhtaus turmeltui heti, kun siitä tehtiin valtionuskonto keisari Konstantinuksen aikana.’ – Garry Wills, Under God.

Korkein oikeus ja uskonnonvapaus

Bill of Rightsin ratifioinnista on kulunut 200 vuotta. Sen suomat takeet täyttivät 1600- ja 1700-luvun sosiaaliset ja poliittiset tarpeet. Riittikö tämä sama Bill of Rights täyttämään kansalaisten muuttuvat tarpeet seuraavien 200 vuoden aikana? Kyllä, koska sen on sanottu sisältävän ”kestäviä periaatteita”, joita voidaan ”soveltaa erilaisiin ihmisten kesken syntyviin kriisitilanteisiin”.

Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa sen tärkeimpiä periaatteita on ’sovellettu erilaisiin ihmisten kesken syntyviin kriisitilanteisiin’ varsinkin kansalaisvapauksia määriteltäessä. Korkein oikeus on määritellyt vapaudet, joita hallitus ei saa kaventaa. Eräs historioitsija ilmaisikin, että tuomioistuin löytää tasapainon järjestäytyneen yhteiskunnan ja yksityisen ihmisen oikeuden välillä.

Menneiden 50 vuoden aikana Jehovan todistajat ovat vieneet korkeimpaan oikeuteen kymmeniä juttuja, joissa on ollut kyse puhe- ja palvontavapaudesta. Useimmiten näissä jutuissa oli riidanalaisena asiana oikeus levittää mielipiteitä.a

Bill of Rightsin julistukset saattavat määritellä vapautta, mutta Elder Wittin kirjassa The Supreme Court and Individual Rights on otsikko ”Jehovan todistajat: vapauden määrittelijät”. Kirjassa todetaan: ”Perustuslakiin perehtyneen historioitsijan Robert F. Cushmanin mukaan lahkon jäsenet veivät alkuvuodesta 1938 korkeimpaan oikeuteen noin 30 tärkeää juttua, joissa koeteltiin uskonnonvapauden periaatteita. Useimmissa noista jutuista tuomioistuin langetti heille suotuisan tuomion.”

Vuonna 1940 kuuluisassa lipuntervehtimisjutussa Minersvillen koulupiiri vastassaan Gobitis päätös oli Jehovan todistajille kielteinen.b Siinä hyväksyttiin pakollinen lipuntervehtimisseremonia. Tuomari Frankfurter esitti enemmistön mielipiteenä olevan, että vaikka ’vapaus, suvaitsevaisuus ja terve järki’ puhuivat Gobitasien puolesta, hän uskoi, että tuomarien tulisi mukautua kansan valitsemien edustajien ratkaisuihin. Toisin sanoen poliitikkojen pitäisi antaa säätää uskonnonvapautta rajoittavia lakeja. Juuri tämän Bill of Rights kuitenkin kieltää.

Yli 170 sanomalehdessä päätös tuomittiin. Vain muutamat lehdet kannattivat sitä. Oikeusoppineet olivat lähes yksimielisesti sitä vastaan. Ei ole siksi mikään ihme, että tämä päätös kumottiin kolmen vuoden kuluttua. Sitten jutussa Länsi-Virginian osavaltion kouluhallitus vastassaan Barnette tuomari Jackson sanoi tuomioistuimen puolesta: ”Bill of Rightsin perimmäinen tarkoitus oli nostaa tietyt aiheet poliittisten kiistojen ja vaihtelujen yläpuolelle, asettaa ne enemmistöjen ja viranomaisten vaikutuspiirin ulkopuolelle ja vahvistaa ne laillisiksi periaatteiksi, joita tuomioistuimet soveltavat käytäntöön. Ihmisen oikeudesta elää ja olla vapaa, omistusoikeudesta, puhevapaudesta, lehdistön vapaudesta, palvonta- ja kokoontumisvapaudesta sekä muista perusoikeuksista ei voitaisi päättää äänestämällä; ne eivät ole riippuvaisia vaalien lopputuloksesta.”c

Enemmistö päättää vaaleissa. Mutta Bill of Rightsin takaamat perusluonteiset vapaudet suojelevat vähemmistöä enemmistön tyrannialta ja valtion voimakeinoilta. Tuomari Sandra Day O’Connor kirjoitti äskettäin: ”Minun mielestäni ensimmäinen lisäartikla säädettiin juuri niiden ihmisten oikeuksien suojelemiseksi, joiden uskonnonharjoitus poikkeaa enemmistön tavoista ja joihin saatetaan siksi suhtautua vihamielisesti.” Juuri tätä myös perustuslain ja Bill of Rightsin laatijat nähtävästi ajattelivat.

Tullaanko kaikissa valtioissa hyväksymään perustuslaki, johon kansalaisen perusoikeudet sisältyvät? Useimmat kansat eivät ole tähän mennessä hyväksyneet sellaista lakia, ja mikäli historiaan voidaan luottaa suunnan antajana, monet kansat eivät tulevaisuudessakaan hyväksy sitä. On siis turha odottaa sitä, että kaikki kansat saavat joskus muotoiltua asiakirjan, joka poistaa sorron ja puolustaa kaikkien oikeuksia.

Hallitus joka ei tuota pettymystä

Jääkö joka puolella maapalloa ihmisten tuntema kiihkeä vapauden, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon kaipuu sitten iäksi täyttymättä? Ei, sillä tällaisten ihanteiden täyttyminen on lähempänä kuin koskaan. Miksi voidaan sanoa näin? Koska Raamatussa ennustettiin kauan sitten, että meidän aikanamme kaikki sortavat hallitukset poistetaan ja Jumalan valtakunta – hallitus, jota Jeesus Kristus opetti seuraajansa rukoilemaan – ottaa ihmisten asiat valvontaansa. – Matteus 6:9, 10.

Meidän vuosisadallamme sattuneet tuhoisat tapahtumat todistavat, että elämme nykyisen asiainjärjestelmän viimeisissä päivissä ja että Jumalan taivaallinen valtakunta ottaa maapallon pian hallintaansa. (Matteus 24:3–13; 2. Timoteukselle 3:1–5) Eräässä Raamatun ennustuksessa sanotaan: ”Niiden kuningasten [nykyisten hallitusten] päivinä on taivaan Jumala pystyttävä [taivaallisen] valtakunnan, – – jonka valtaa ei toiselle kansalle anneta. Se on musertava kaikki ne muut [nykyiset] valtakunnat ja tekevä niistä lopun, mutta se itse on pysyvä iankaikkisesti.” – Daniel 2:44.

Mitä tämä merkitsee oikeasydämisille ihmisille? Jumalan sanassa luvataan: ”Hetkinen vielä, niin jumalatonta ei enää ole – –. Mutta nöyrät perivät maan ja iloitsevat suuresta rauhasta.” (Psalmi 37:10, 11) Jumalan taivaallisen valtakunnan alaisuudessa täällä maan päällä vallitsee aina tosi rauha ja turvallisuus. Silloin, ja vain silloin, todellinen vapaus, oikeudenmukaisuus, tasa-arvo ja kansainvälinen veljeys toteutuvat kautta maapallon.

[Alaviitteet]