Nyalaland – pilaantumattomana säilynyt paratiisi
Herätkää!-lehden Etelä-Afrikan-kirjeenvaihtajalta
MITEN virkistävää vaihtelua meille kahdeksalle kaupunkilaiselle!
Olemme Nyalalandissa, suurella retkeilyalueella Etelä-Afrikassa sijaitsevan Krügerin kansallispuiston pohjoisosassa. Alue on saanut nimensä tällä sivulla näkyvän uljaan antiloopin mukaan. Kyseessä on koirasnjala.
Istumme illan tultua nuotion ääressä maistelemassa puhvelipataa. Ympärillemme levittäytyvällä pensasarolla elää norsuja, leijonia, leopardeja, puhveleita ja muita kunnioitusta herättäviä eläimiä, mutta meillä on turvallinen olo kahden oppaan huostassa. Muistutammekin itseämme siitä, että täällä on paljon vaarattomampaa kuin rikollisuuden kyllästämissä kaupungeissa tai vilkasliikenteisillä maanteillä.
”Kuulitteko? Se oli afrikanpöllönen”, sanoo pääoppaamme Kobus Wentzel. Hän jäljittelee taitavasti huutoa, prrrrup. ”Tuon äänen kuulee usein tällä seudulla”, hän jatkaa. ”Huomenna näytän teille joitakin lintuja, joten ottakaa lintukirja mukaan.”
Nyalaland on myös kasvitieteilijöiden paratiisi. Harva paikka maapallolla vetää vertoja sen kasviston rikkaudelle. Erään opaskirjan mukaan tämä johtuu siitä, että ”yhdeksän Afrikan tärkeimmistä ekosysteemeistä” yhtyy Krügerin puiston pohjoisosassa (Illustrated Guide to the Game Parks and Nature Reserves of Southern Africa, Reader’s Digest). ”Täällä”, kirjassa jatketaan, ”kohtaavat suomaa ja kuiva pensaikko, metsä ja aukea tasanko, kallio ja paksu hiekka.” Tästä ainutlaatuisesta alueesta on noin 400 neliökilometriä erotettu Nyalalandin retkeilyalueeksi. Paitsi pientä, leirissä asuvaa henkilökuntaa ei täällä asu muita, eikä alueella ole teitä turistien kuljettaviksi.
Kobus yrittää syödä illallistaan ja vastata samalla lukuisiin kysymyksiimme. Hän on suorittanut luonnontieteissä maisterin arvoa vastaavan tutkinnon Pretorian yliopistossa oppiaineinaan villieläinten hoito sekä eläin- ja kasvitiede. Huomaamme pian, etteivät hänen tietonsa ole pelkkää teoriaa.
”Oletko koskaan joutunut vaaralliseen tilanteeseen villieläinten kanssa?”
”Olen joutunut joitakin kertoja valehyökkäyksen kohteeksi,” Kobus vastaa, ”mutta yksikään eläin ei ole koskaan todella aikonut tappaa minua.”
”Jos vaikka leijona hyökkää, niin mistä tiedät, ettei se ole tosissaan?”
”Siitä, että se pysäyttää määrätietoisen rynnistyksensä neljän viiden metrin päähän minusta”, hän kertoo.
Kobusin kaltaisia puistonvartijoita valmennetaan pysymään rauhallisina eläimen hyökätessä. Hän selittää: ”Ne uhittelevat ihmistä ja ihminen koettelee eläintä. Tyypillinen tilanne voisi syntyä, kun tavataan naarasleijona pentuineen tai kiimainen uros. Hyökkäämällä eläin haluaa sanoa, että ’olet tunkeutunut alueelleni – häiritset yksityisyyttäni ja sinun olisi parasta häipyä’. Sillä välin ehdin kohottaa kiväärini ja olen valmis kohtaamaan sen. Vedän välillemme aina kuvitteellisen rajan. Jos eläin tulee sen yli, minun täytyy ampua. Mutta tähän mennessä ne ovat aina pysähtyneet ennen sitä, eikä minun ole koskaan tarvinnut tappaa eläintä ollessani patikoimassa.”
Kobus ei selvästikään metsästä eläimiä saadakseen esitellä niitä saaliinaan. Hänen kunnioituksensa eläinmaailmaa kohtaan saa meidät innostumaan. Mutta alkaa olla jo myöhä, ja meidän on huomenna oltava varhain jalkeilla. Hyvätyöt toivotettuamme vetäydymme neljään pieneen paalumajaan, joissa on A-mallinen olkikatto.
Wilson, leirin kokki, herättää meidät kello 4.45. Aamiaisen jälkeen ajamme patikkaretkemme lähtöpisteeseen. Katsahdamme kiitollisina pilviselle taivaalle. Lämpötila voi kirkkaina kesäpäivinä nousta yli 40 asteeseen.
Tämä on osalle meistä aivan uusi kokemus. Alussa meitä vähän jännittää se mahdollisuus, että astumme käärmeen päälle tai jokin eläin hyökkää kimppuumme. Mutta pian sellaiset pelot haihtuvat ihastuksen tieltä: eteemme avautuu silmänkantamattomiin asti vihreiden puiden peittämiä avaria tasankoja. Pensasaro on tulvillaan linnunlaulua ja hyönteisten surinaa. Mikä nautinto onkaan vetää sisäänsä raikasta, puhdasta ilmaa!
Kobus ja hänen avustajansa Ellion Nkuna pysähtyvät vähän väliä näyttämään meille jotain kiinnostavaa, esimerkiksi vaeltajamuurahaisten rivistön tai jonkin eläimen jäljet. Tulemme puun luokse, jonka rungon ympärillä on valtava termiittikeko. Kobus kertoo: ”Tämä on njalamarjapuu. Ne kasvavat usein termiittikeoissa. Termiittien toiminta parantaa maaperää, ja se on hyväksi puulle.”
Käveltyämme tunnin verran ohitamme norsun kaataman puun. ”Tämä on vahva puu”, selittää Kobus, ”mutta norsulle se ei ole mikään este. Se vain astelee sen yli. Ne harrastavat tätä usein, mikä voi kuulostaa pikemminkin haitalta, mutta on asialla hyvätkin puolensa. Tämä puu kuolee luultavasti parissa kuukaudessa; kun se lahoaa, se antaa ravintoa pienille eliöille ja vapauttaa mineraaleja maaperään.”
”Jos norsukantaa ei hillittäisi, tällainen alue muuttuisi varmaankin ruohikoksi”, jatkaa yksi seurueestamme.
”Aivan oikein”, vastaa Kobus. ”Tänne ei jäisi yhtään puuta pystyyn. Yritämme täällä Krügerissä pitää norsukannan noin 7500 yksilössä, joka on nykyisen käsityksemme mukaan suurin määrä, minkä puisto kestää.”
Sitten joku huomaa hiekassa selvärajaiset eläimen jäljet. Huudahdan heti innostuneena: ”Ne ovat varmasti leopardin jäljet!”
”Eivät ole”, Kobus sanoo, ”se on ollut hyeena. Katsokaa, jälki on epäsymmetrinen, pitkänomainen. Siinä näkyy myös kynsien painamat, sillä hyeena on koiran kaltainen eläin. Se ei pysty vetämään kynsiään sisään. Jos tätä nyt verrataan kissaeläimen, vaikkapa leopardin tai leijonan, jälkeen, niin ne on helppo erottaa toisistaan. Kissojen jäljet ovat symmetrisiä eli pyöreitä, eikä niissä näy kynsien painamia, koska kissat vetävät ne sisään. Lisäksi jos katsotte taaempia polkuanturoita, niin hyeenalla on niissä kaksi lohkoa, kun taas kissaeläinten vastaavat polkuanturat ovat suuremmat ja niissä on kolme lohkoa.”
Nyt meitä alkaa jo hiukoa. Istahdamme suurelle termiittikeolle syömään eväitä, joita me miehet olemme kantaneet repuissamme. Sen jälkeen patikoimme kukkulalle, jolle Kobus kannustaa meitä kiipeämään. Puolivälissä levähdämme muutamalla kivellä ja ihailemme upeaa maisemaa: tiheä pensasto ja puusto levittäytyy avaran tasangon poikki aina kaukaisessa horisontissa häämöttävälle vuorijonolle saakka. Kobus muistuttaa meitä siitä, että näkymä on aidointa luontoa – se on säilynyt melkein koskemattomana tällä 1900-luvulla. Mutta kukkulan laella huomaamme yllätykseksemme ihmistekoiselta näyttävän, kovaksi tallatun polun.
”Tämä on norsujen tekemä”, toteaa Kobus.
Minä kuitenkin ihmettelen, miten hän voi olla niin varma siitä, että se on eläinten eikä ihmisten tekemä. Tällaisten ajatusten pyöriessä päässäni tarkkasilmäinen Ellion löytää todisteen. Hän poimii maasta kuluneen syöksyhampaan.
”Tämä saattaa olla kymmeniä vuosia vanha”, Kobus sanoo.
”No se näyttää todistavan, ettei tästä ole kulkenut ketään pitkään aikaan, sillä ihminen ei olisi kävellyt noin arvokkaan esineen ohi”, myönnyn. Ellion panee hampaan reppuunsa viedäkseen sen kansallispuiston virkailijoille.
Aika on kiitänyt kuin siivillä, ja alkaa olla keskipäivä nähdessämme Land Roverimme. Olemme kiertäneet runsaan kymmenen kilometrin lenkin. Palattuamme takaisin leiriin näemme, että Wilsonilla on lounas valmiina, ja popsimme sen kiitollisina suuhumme. Ruokalevon jälkeen lähdemme iltapäiväkävelylle Luvuvhu-joen rantaan.
Maisemat ovat komeat: vihreää, tiheää aluskasvillisuutta ja suuria puita, esimerkiksi kiehtovan muotoisia sykomoriviikunapuita. Opeteltuamme muutamien puiden nimiä ja ominaispiirteitä sivuutamme paviaanilauman, joka silmäilee meitä valppaasti muutaman pensaan takaa. Sitten istahdamme joen yläpuolelle kohoavalle kalliolle.
Kuunnellessamme vuolaasti virtaavan veden kohinaa Ellion kiinnittää huomiomme neljään naarasnjalaan, jotka lähestyvät jokea takaamme. Onneksi tuuli käy meihin päin, niin etteivät ne haista meitä. Katselemme näitä kauniita antilooppeja niiden pysähdellessä silloin tällöin nyhtämään lehtiä pensaasta suuhunsa. Noin kymmenen minuutin kuluttua yksi niistä huomaa meidät ja antaa varoitushuudon. Siinä samassa kaikki pinkaisevat pakoon.
Sillä välin ovat jotkin tiedonhaluisista paviaaneista tulleet lähemmäksi, ja kuulemme äänen, joka kuulostaa poikasen liioitellulta kirkaisulta. Luultavasti sen emo löylyttää sitä liian lähelle menemisestä. Kuvittelemme sen sanovan: ”Uskallapas vielä mennä noiden ihmisten lähelle!”
Päivä alkaa pimetä, joten meidän on aika palata leiriin. Kohta sinne saavuttuamme alkaa sataa, ja siksi syömme illallisen ihastuttavassa olkikattoisessa suojassa, jossa ei ole seiniä. Kuuntelemme sateen lempeää ropinaa, jonka lomaan kantautuu tuon tuostakin ääniä pensasarolta. Lähistöllä on villieläimiä, ja keskustelu kääntyy taas leijoniin. Kysymme Kobusilta, kuinka monta kertaa hän on kohdannut leijonan kasvoista kasvoihin ollessaan patikoimassa.
”Noin 70 kertaa”, hän vastaa.
”Mitä silloin yleensä tapahtuu?”
”Tavallisesti se on molemmille osapuolille yllätys”, Kobus kertoo. ”Kävelemme alueelle, aivan niin kuin tänään, ja odotamme näkevämme tavanomaiset kuviot, kun yllättäen muutaman metrin päässä edessämme lepää leijonalauma puun siimeksessä. Ne katsahtavat meihin, ja voimme nähdä, miten niiden silmät suurenevat ikään kuin ne eivät voisi uskoa silmiään. Luultavasti minunkin silmäni suurenevat”, naurahtaa Kobus. ”Sitten sanon retkeilijöille: ’Tulkaa pian katsomaan!’ Seuraavassa hetkessä kuulemme pari karjaisua ja sitten ne häipyvät. Ne pelkäävät meitä paljon enemmän kuin me niitä.
”Toisinaan törmäämme naaraisiin, joilla on pennut mukanaan, ja silloin tilanne on toinen. Karjaisun sijasta kuulemme uhkaavaa murinaa ja näemme, miten niiden häntä heilahtelee puolelta toiselle. Kohotan kiväärini ja käsken retkeilijöitä seisomaan hiljaa. Sitten peräydymme rauhallisesti ja pidämme katseemme eläimessä emmekä käännä sille selkäämme.”
Seuraavana aamuna patikoimme kauniin Mashikiripoortin, jyrkkien kallioseinämien reunustaman kapean solan, läpi. Lopulta tulemme kukkulalle, jolla on luola. Ennen kuin lähdemme kipuamaan mäelle, Ellion heittää kiven ja se kolahtaa pari kertaa maahan kuuluvasti. ”Heitin kiven siltä varalta”, hän selitti jälkeenpäin, ”että paikalla olisi leijonia tai muita vaarallisia eläimiä. Näin ne ehtivät paeta.”
”Muuten voisimme saattaa ahtaalle jonkin vaarallisen eläimen, ja sitten olisimmekin liemessä”, Kobus lisää. Luolaan tultuamme huomaamme yhdessä kallioseinässä bušmannien tekemän maalauksen. Se esittää kirahvia ja on Kobusin mukaan voitu maalata yli kaksisataa vuotta sitten.
Näemme patikkaretkemme aikana myös kirahvi-, gnu- ja seepralaumoja. Näiden eläinten lähelle pääsee usein moottoriajoneuvolla, mutta jos on liikkeellä jalkaisin ja tuuli puhaltaa eläimiin päin, ne haistavat ihmisen poikkeuksetta ja juoksevat pois ennen kuin tämä ehtii lähelle. Kuuntelemme, kuinka etäinen seepralauma laukkaa tiehensä, ja mieleeni nousevat Raamatun totuudenmukaiset sanat: ”Peljätkööt ja vaviskoot teitä kaikki eläimet maan päällä.” (1. Mooseksen kirja 9:2.)
Tässä vaiheessa olemme jo oppineet kunnioittamaan Ellionin taitoa tunnistaa eläimiä ja niiden jälkiä. Hän kuuluu tsongaheimoon – jäljitystaidoistaan kuuluun kansaan. Kysymme häneltä tästä.
”Aloin opetella näitä asioita pikkupoikana ollessani paimenessa”, hän kertoo.
Kun myöhemmin olemme viimeisellä iltapäiväkävelyllämme, juuri Ellion saa meidät kiinnittämään huomiomme virtahepojen ääntelyyn. Hetken kuluttua tulemme joen törmälle, ja vedessä on kuin onkin virtahepolauma. Virtahepo on monien mielestä Afrikan vaarallisin eläin, mutta me olemme oppineet luottamaan varovaisiin, hyvin valmennettuihin oppaisiimme. Istumme ääneti penkalla katselemassa. Silloin tällöin jokin pää katoaa veden alle. Juuri kun luulemme eläimen kadonneen, se nouseekin yhtäkkiä pintaan pärskien ja suihkuttaen vettä suurista sieraimistaan. Sitten ne murahtelevat yksiäänisesti unohtumattomalla syvällä äänellään ja avaavat jättimäisen kitansa ammolleen.
Tuijotettuamme lumoutuneina näitä temppuja puolisen tuntia pakotamme itsemme lähtemään, sillä pimeä alkaa laskeutua. Kun tuona iltana istumme nuotion ääressä, kertaamme kuluneiden kahden päivän rikastuttavia kokemuksia. Olemme iloisia siitä, että maapallolla on yhä tällaisia kauniita, pilaantumattomina säilyneitä paikkoja. Mitä taas tulevaisuuteen tulee, lohduttaudumme sillä Raamatun lupauksella, että Jumala puuttuu asioihin ennen kuin on liian myöhäistä ja pelastaa maan turmiolta. Silloin hyötyy Nyalalandin lisäksi koko maapallo Jumalan varmasta lupauksesta: ”Katso! Minä teen kaiken uudeksi.” (Ilmestys 11:18; 21:3–5; Jesaja 35:5–7.)